Muistikatko vai asuuko täällä kummitus?

Jokainen meistä on varmasti jossakin elämänsä vaiheessa tehnyt jotakin selittämätöntä tai tehnyt jotakin, jota ei muista tehneensä. Jälkimmäiseen liittyy tosin usein alkoholi suhteellisen suurina määrinä nautittuna... Vaikken itse absolutisti olekaan, en kuitenkaan ole koskaan tehnyt humalassa mitään sellaista, mitä en seuraavana päivänä muistaisi.

Tänä aamuna herätessäni jouduin kuitenkin hetken miettimään että mitähän ihmettä sitä on tullut viime yönä tehtyä. Kylppärin lattialle oli nimittäin kiskottu kaikki allaskaapin alahyllyn tavarat, hammasharja oli hammasmukin sijaan siististi lavuaarin reunalla, hammasmuki oli puolillaan vettä, olohuoneen tuuletusikkuna oli auki, kampauspöydän jakkara pois normaalilta paikaltaan ja kädessäni kummallinen musta töhry, kuin laastarin jättämä jälki. En tietääkseni ole aiemmin harrastanut unissakävelyä, enkä yleensä myöskään puhu unissani. Tai näin ainakin kanssani samassa sängyssä tai huoneessa nukkuneet ovat sanoneet.

Minulla ei siis ole minkäänlaista muistikuvaa yöllisistä puuhistani. Join kylläkin edellisenä iltana muutaman lasillisen viiniä, mutta en mielestäni ollut todellakaan niin humalassa, että alkoholilla voisi selittää yölliset tekoni. Ja jos totta puhutaan, ihan ensimmäinen ajatukseni oli että onko täällä käynyt yöllä joku. Kun kömmin takaisin sänkyyn, kurkistin ihan varmuuden vuoksi sängyn alle. En tiedä mitä sieltä kuvittelin löytäväni, mutta tulipahan turvallisempi olo.

Sisustuskuume!

Assieta taisi puraista pahanlaatuinen sisustuskärpänen. Olen lähes koko päivän istunut tietokoneen ääressä ja selannut Ikean, Sotkan, Iskun, Askon ja jos vaikka minkä huonekaluliikkeen sivuja ja kulkenut mittanauha kädessä ympäri asuntoa. Syykin on selvillä, tai oikeastaan syitä on kaksi. Ensimmäinen syy on se, että sain tosiaan sen vakituisen työpaikan, josta vihjaisin jo aiemmin. Toinen syy on se, että kävin eilen ystäväni uudessa kodissa, joka on tajuttoman kaunis. Ystäväni osti äskettäin miehensä kanssa upouuden talon ja vaikka sisustus olikin todella kesken ja osa tavaroista purkamatta, asunnosta näki heti sen, millainen se tulee lopulta olemaan.

Illan aikana puhe kääntyikin sisustukseen ja asunnon ostamiseen ja mainitsin, että olen itsekin suunnitellut oman asunnon ostamista, lähinnä siksi, että nykyinen koti tuntuu hiukan liian pieneltä. Tahtoisin myös pitää sängyn vain nukkumapaikkana, mikä ei tällä hetkellä ole mahdollista kun sänky ajaa myös sohvan virkaa. Olin pitkään sitä mieltä, että tähän asuntoon ei sohvaa mahdu, jollen luovu kirjahyllystäni, mutta eiliset sisustuskeskustelut jäivät mieleen kummittelemaan. Aamulla katselin asuntoani uusin silmin ja sain suorastaan neronleimauksen.

Kirjahyllystä ei tarvitse luopua, mutta sen voi vaihtaa. Nykyisin kirjani majailevat leveässä mutta matalassa Lundian hyllyssä; ratkaisu joka oli pakon sanelema. Lundia on ajanut asiansa ihan mallikelpoisesti ja silmä on vuosien mittaan tottunut puunvärisiin hyllyihin, mutta olen aina tiennyt, ettei se tule olemaan loppuelämän ratkaisu. Miksei siis ostaa uutta kirjahyllyä, joka olisi entistä huomattavasti kapeampi, mutta korkeampi? Tilaa säästyisi ja kirjat kuitenkin mahtuisivat uuteen hyllyyn. Kirjahyllyn viereen mahtuisi näin myös pieni sohva!

Pyörittelin huonekalujen kokoja ja paikkoja mielessäni ja tajusin, että vieläkin parempi ratkaisu on olemassa. Jos korvaisin vanhan kampauspöytäni tällaisella Ikean lipastolla, saisin siirrettyä muita huonekaluja niin, että nykyisen kirjahyllyn paikalle voisi sijoittaa pelkän sohvan!



Saisin siis pikkuyksiööni jo olemassa olevien kalusteiden lisäksi sohvan niin, ettei mistään huonekalusta tarvitse luopua. Tai toki vanhoja pitää korvata uusilla, mutta en joudu pakkaamaan kirjojani varastoon, vaan ne mahtuvat uuteen kirjahyllyyn hyvin. Kampauspöydästänikin luovun ihan ilomielin. Vaikka se on todella käytännöllinen kaluste, ei sen ulkomuoto omaa silmääni juuri hivele. Sitä paitsi uudessa kamåpauslipastossa tulee olemaan huomattavasti enemmän säilytystilaa. Parasta koko jutussa on se, että uusi sisustus ei tule edes maksamaan mansikoita, 1000 eurolla saan helposti kivan sohvan, kirjahyllyn ja tuon lipaston ja luultavasti rahaa jää myös pikkutavaran ostamiseen. Huomattavasti halvempaa kuin kuluttaa 100 000 euroa uuden asunnon ostamiseen :).

Takaumia

Jännä juttu, miten yksi kappale voi tuoda mieleen niin elävästi muistoja. Kuuntelin pitkältä Spotify-soittolistaltani sinne vuosi sitten lisättyjä kappaleita ja varsinkin Bat for Lashesin Daniel ja Carpentersin Rainy Days and Mondays veivät ajatukset aika tarkalleen vuoden taaksepäin, aikaan jolloin erosimme ex-avomieheni kanssa. Muistan, miten en voinut varsinkaan Danielia kuunnella ollenkaan itkemättä ja miten kamalan pahalta olo silloin tuntui. On käsittämätöntä ajatella, että siitä on jo vuosi! Tämän hetken oloa ei voi millään mittarilla verrata entiseen, niin paljon onnellisempi olen. Vuosi sitten en uskonut, että tällainen päivä vielä joskus koittaa.

Juuri tällä hetkellä ajatus parisuhteesta tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta, vaikka toki jotakin vipinää sille saralle olisi mukava saada. Huomaan kuitenkin ajattelevani tulevaisuuden asioita automaattisesti niin, että "sitten kun minä...". Ei koskaan me. Kun minä saan vakituisen työpaikan, kun minä matkustelen, kun minä ostan asunnon. Tällaisessa tilanteessa se unelmien mies sitten kuitenkin ilmestyy kuvioihin heti huomenna :D.

Aikuisuus

Rakas päiväkirja, tänään tajusin olevani aikuinen.

Vaikka olen täysi-ikäisyyden rajan ylittänyt jo vuosia sitten, en ole kuitenkaan pitänyt itseäni oikeasti aikuisena. Opiskeluaikana identiteetti oli nuoren opiskelijan ja siitä yli pääseminen kesti pitkään valmistumisen jälkeen. Tänään kuitenkin havahduin tajuamaan että minä olen ihan oikeasti aikuinen. Mistä moinen havahtuminen sitten johtuu? Kun tulin töistä kotiin, odotti eteisen matolla pino postia, joukossa kirje pankistani. Avasin kirjeen ja ensimmöinen rivi kuului jotakuinkin näin: "Onnittelut valinnastasi, sinulle on myönnetty Visa."

Minulle myönnettiin siis elämäni ensimmäinen luottokortti, jonka hakemusta täyttäessäni olin aivan varma kielteisestä päätöksestä. Jostain kumman syystä kortin kuitenkin sain, vaikka en ole vakituisessa työsuhteessa enkä ole ollut nykyisessä työpaikassani edes vuotta. Jos onnistun vakuuttamaan pankin siitä, että olen vastuullinen, raha-asiansa järkevästi hoitava aikuinen, on kai sen pakko pitää muutenkin paikkansa?

Lisää aikuisuuspisteitä tuonee myös omistusasunnosta haaveileminen. Päätin, että jos vakituisen työpaikan syksyllä (tai myöhemmin) saan, otan selvää paljonko voisin saada asuntolainaa ja aloitan oman kodin etsinnän. Pidän nykyisestä asunnostani hurjasti, se tuskin on jäänyt kellekään epäselväksi, mutta ihan oma asunto... Koti, jonka voisin remontoida ja sisustaa täysin oman makuni mukaiseksi. Sijoitus, joka maksaisi itsensä ennen pitkää takaisin. Ikioma koti.