Täällä yhä

Hieman on näköjään vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Pahoittelut tästä. Elämä kulkee edelleen samoilla raiteilla kuin ennenkin. Olen onnellisempi kuin aikoihin ja rakkaus J.tä kohtaan syvenee päivä päivältä. Joka päivä vahvistuu ajatus siitä, että J on todellakin juuri oikea mies minulle. Olen tavannut suurimman osan J:n sukulaisista ja kavereista ja tulen kaikkien kanssa erittäin hyvin toimeen. Niin hyvin jopa, että J:n sukulaiset pitävät minua jo ihan automaattisesti osana sukua. On aika kiva huomata, että olen todellakin tervetullut ja että minut on otettu lämpimästi vastaan.

Kaveriporukkakin on ottanut hyvin vastaan, vaikkakin pieniä harmaita hiuksia tuotti etukäteen J:n entinen tyttöystävä. J ei ole enää puheväleissä eksänsä kanssa ja tämä on nimenomaan eksän päätös, ei J:n. Ex on kuitenkin osa J:n kaveriporukkaa ja ilmeisesti nykyään myös seurustelee erään J:n kaverin kanssa, joten samoissa porukoissa on pakko liikkua ja tulla toimeen keskenään. Eksän suhtautuminen minuun oli siis pieni arvoitus. Ensimmäisellä tapaamiskerralla ex huomioi minut ja istui loppuillan selkä minuun päin, ei siis kiinnittänyt oikeastaan minkäänlaista huomiota. Toisella kerralla olisin ihan hyvin voinut olla ilmaa, tai vaikka täytetty nukke, ihan yhtä huomaamaton olin kyseisen ihmisen silmissä. Noo, parempi näin kuin että odotettavissa olisi jokaisella tapaamiskerralla kohtauksen järjestäminen... Aika lapsellista kuitenkin, koska en ole ollut millään tavalla osallisena kyseisessä erossa, vaan tavannut J:n vasta eron jälkeen. Saa nähdä, mitä tapahtuu juhannuksena, kun tiedossa on yhteinen mökkijuhannus korvessa :D.

J:n kanssa on ollut puhetta myös yhteenmuutosta, ihan virallisesta sellaisesta siis. Kuten olen jo aiemminkin maininnut, tässä tapauksessa yhteenmuutto vaan ei ole kaikkein selvin mahdollinen asia, J kun sattuu asumaan perintötalossa. Toisaalta, tässä nykyisessä systeemissäkään ei ole mitään järkeä. Maksan vuokraa 32 neliön asunnosta, kun voisin asua ilman vuokranmaksua viisi kertaa suuremmassa asunnossa... Toki J:n luo muuttaminen tarkoittaisi myös muiden menojen lisääntymistä, omakotitalon kustannukset kun ovat hiukan toista luokkaa kuin kerrostaloyksiön. Myös oma auto pitäisi hankkia. Mutta se, että saisin asua yhdessä rakastamani miehen kanssa, kyllä se on kuitenkin sen arvoista.

Rakastunut, yhäkin

On järjettömän vaikeaa kirjoittaa sellaista blogitekstiä, josta ei vähintäänkin rivien välistä pystyisi lukemaan, että olen edelleen korviani myöten rakastunut. Päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Enää tosin sydämeni ei hyppää kurkkuun kun näen J:n, mutta edelleen 98% tapaamiskerroistamme alkaa niin, että viiden minuutin sisällä revimme vaatteita toistemme päältä pois :D. Seksi J:n kanssa on myös edelleen mieletöntä. Jo pelkkä fyysinen vetovoima on omaa luokkaansa, mutta muuttuu moninkertaiseksi henkisen latauksen vuoksi. Mietin eilen puoliääneen, että mitenköhän seksi muuttuu välillämme vuosien mittaan ja millaista se on vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. J sanoi, että lastensaanti nyt ainakin vaikuttaa seksiin, mutta toivottavasti ei kovin negatiivisesti. Tästä päädyimme puhumaan raskaudesta ylipäätään ja siihen, millaista seksi tulee olemaan odotusaikana.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että kumpikin puhui aiheesta täysin luontevasti, aivan kuin keskustelua olisi edeltänyt puhe lapsista. Toki olemme lapsiasian selvittäneet jo muistaakseni toisella tapaamiskerralla, mutta kerta toisensa jälkeen se yllättää, miten normaalilta se tuntuu. Että ihan oikeasti kumpikin on ihan täysillä sitoutunut ja sitä mieltä, että loppuelämä vietetään yhdessä. Ja että miten järjettömän tärkeä ihminen J:stä on tullut, reilussa neljässä kuukaudessa.

Viime viikonloppuna tapasin myös J:n pikkuveljen ja avovaimonsa H:n ensimmäistä kertaa. Tulin hyvin juttuun molempien kanssa ja olen ihan varma siitä, että jos asuisimme samalla paikkakunnalla, varsinkin H:sta tulisi erittäin hyvä ystävä. H tuntui alusta asti tosi samanhenkiseltä ja hihittelinkin mielessäni, että vaikka veljekset keskenään ovat aika erilaisia, naismaku tuntuu olevan samanlainen :D. H on myös samanikäinen kuin minä, eli heillä ikäero on myös samoin päin kuin meillä, nainen on vanhempi.

On tosiaan vaikeaa kertoa oikeastaan mistään muusta kuin siitä, miten onnellinen olen J:n kanssa. Toisaalta, reaalimaailmassa en onneani ihan tällä tavalla hehkuta, joten missä sitten jollen täällä? Omahan on blogini :D.

Kevättä rinnassa

Pidentyvä päivä ja kevään tulo saa näköjään ihmiset ajattelemaan hassuja. Eilen illalla J kokkaili keittiössäni ja sanoi ohimennen, että pippurimylly voisi olla ihan hyvä lisä keittiövarustukseeni. Huomautin, etten omista myöskään valkosipulipuristinta ja J totesi tähän, että "niin no, toisaalta tarviiko niitä nyt kahta kappaletta, meikäläiseltähän molemmat löytyvät jo". Sinänsä ajatuksessa ei ole mitään outoa, mutta yhteenmuuttaminen on tällä hetkellä monestakin syystä aika lailla mahdoton ajatus. Hauskaa oli kuitenkin huomata, että myös J:n ajatukset harhailevat toisinaan tulevaisuuteen, vaikka muuten koko mies on hyvinkin jalat maassa olevaa tyyppiä, eikä yleensä harrasta haaveilua.

Yhteenmuuttamisen suurin este on molempien tämänhetkiset asumisjärjestelyt. Minä asun vuokrayksiössäni lähes kaupungin keskustassa ja kävelen tai pyöräilen niin töihin, kaupungille kuin kavereidenkin luo. J taas asuu omistamassaan suht hulppeassa omakotitalossa kaukana julkisista kulkuyhteyksistä ja aika lailla korvessa. Omat kommervenkkinsä on myös siinä, että talo on J:n lapsuudenkoti. Tällä hetkellä en voisi kuvitella muuttavani J:n luokse, koska koko talo on täynnä J:n muistoja ja historiaa ja tuntisin muuttavani museoon. Muuttaminen tarkoittaisi myös oman auton hankkimista, mitä en ainakaan toistaiseksi tahtoisi myöskään tehdä. Talon myyminenkään ei ole järkevää tai oikeastaan edes mahdollista, joten sekään ei ole ratkaisu, että J muuttaisi luokseni tai että hankkisimme yhdessä isomman vuokra-asunnon. Paljon ratkaisee myös se, mistä J saa valmistuttuaan töitä vai lähteekö paperit käteen saatuaan töiden perässä ulkomaille joksikin aikaa.

Nämä kaikki jos ja mutta -sanat häipyvät kuitenkin välillä päästäni ja huomaan miettiväni J:n talon sisustusta tai remontointia siltä kannalta, että sitten kun minäkin asun siellä. Koska tottakai jos J saa töitä lähiympäristöstä ja tulevaisuudenkuviot siltä osin selviävät, muutan J:n luo. Se tosin vaatii aika paljon paikkojen laittamista, koska en tahtoisi tuntea muuttavani jonkun toisen luokse. En myöskään tahtoisi heittää kaikkia J:n muistoja lapsuudenkodistaan menemään, vaan paremminkin rakentaa yhdessä J:n kanssa talosta meidän näköisemme kodin. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän... Paikka on kuitenkin puitteiltaan upea ja remontoimalla siitä saisi vaikka mitä. Tilaa olisi myöskin eläimille, kissoille ja koirille ja niin, niille lapsillekin aikanaan. Kuten myös kauempaa tuleville viikonloppuvieraille, sukulaisille ja vaikka minkälaisille bileille. Kutkuttava ajatus, täytyy myöntää.

Elossa yhä!

Pientä taukoa on näköjään tullut pidettyä ihan huomaamatta. Elämä sujuu tällä hetkellä aika lailla samalla kaavalla kuin aiemminkin, sillä erotuksella että olen tällä hetkellä jälleen kerran sairaslomalla. Tällä kertaa tosin suunnitellusti, eli en ole murtanut ranteitani, vaan kävin viime viikolla polvileikkauksessa, josta nyt toivun kuuden viikon verran. Täytyy myöntää, että puolentoista kuukauden loma töistä ei ole ollenkaan huono juttu, vaan nautin siitä, että saan elellä oman rytmini mukaan ja ihan vaan laiskotella. Tosin keppien kanssa liikkumisessa on omat ongelmansa ja esimerkiksi kaupassa käynti on sellainen operaatio, johon tarvin toisen ihmisen mukaan.

J on ollut korvaamaton apu tässäkin. J haki minut sairaalasta leikkauksen jälkeen, piti huolta ensimmäisen yön ja auttaa kaupassa käynnissä ja muussa. Varmasti kaikki tämä onnistuisi myös ystävien avustuksella, mutta kun J kerran on poikaystäväni, on J:tä paljon helpompi pyytää avuksi tällaisissa asioissa. Olen nimittäin luonteeltani sellainen, että tahdon pärjätä mahdollisimman pitkälle yksin ja avun pyytäminen on minulle äärettömän vaikeaa. Onneksi J ymmärtää tämänkin.

Niin, minä ja J. Reilut kolme kuukautta ensitapaamisesta on nyt kulunut ja pahimmat pilvissä lentelyt on ohitettu. Olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että J on ihminen, jonka kanssa tulen olemaan loppuelämäni. En osaa lisätä tähän mitään, mitä en olisi kertonut jo aiemminkin, mutta J yksinkertaisesti on toinen puoliskoni. Muutama viikko sitten olimme ensimmäistä kertaa yhdessä baarissa ja koko paikka oli täynnä J:n tuttuja ja kavereita. J esitteli minut kaikille ja ihan loppuillasta eräs J:n naispuolinen tuttu katseli meitä pitkään pöydän toiselta puolelta ja totesi: "vähänkö te ootte söpöjä" :D. Tosin en vieläkään tiedä oliko kommentti ihan tosissaan sanottu, vai ironinen huomautus tyyliin "voisitte kyllä näin julkisilla paikoilla olla vähän vähemmän kiinni toisissanne"... Myöskin virallinen esittely äitini ja J:n välillä on suoritettu ja hyvin sujui sekin. Tuon asian suhteen en kyllä etukäteen epäillyt hetkeäkään, ihmiset jotka eivät tule toimeen äitini kanssa, on laskettavissa yhden käden sormilla. Mutta oli se silti kiva huomata, että äiti ja J juttelivat kuin vanhat tutut muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen.

Elämässä ei siis sen kummempaa valittamista tällä hetkellä. Itse asiassa olen aika pirun onnellinen juuri nyt.

Pari sanaa seksikkyydestä ja rakkaudesta

Minun on vieläkin vaikea ymmärtää sitä, että olen J:n mielestä seksikäs ja haluttava. En tiedä, johtuuko se siitä, ettei oma itsetuntoni ole koskaan ollutkaan kovin kummoinen vai siitä, että niin monta vuotta elämästäni meni hukkaan, tullessani torjutuksi kerta toisensa jälkeen. Seksi J:n kanssa on mahtavaa, parasta ikinä, enkä sen aikana todellakaan ajattele miltä näytän tai että ovatko reiteni liian paksut. J on monta kertaa sanonut rakastavansa vartaloani ja näyttänytkin sen aika monella tavalla... Lisäksi tiedän keinot, joilla saan J:n halukkaaksi noin viidessä sekunnissa, joten pakostihan olen J:n mielestä seksikäs.

Silti, kun J katsoo suoraan silmiini illalla, kun olen väsynyt, uninen, hiukset pystyssä juuri nukahtamaisillani ja sanoo, että olen seksikäs, on sitä äärettömän vaikea tajuta. Minä? Miten ihmeessä on mahdollista, että J, joka saisi vaikka minkälaisen naisen, löytää kaiken haluamansa juuri minusta? Sanoinkin J:lle, että en vieläkään ymmärrä, mitä sellaista minussa on, mikä saa J:n rakastamaan ja haluamaan minua niin paljon. Sanoin myös, että se suorastaan pelottaa. Jos J kuvitteleekin näkevänsä minussa jotain ihan muuta kuin olen ja jossain vaiheessa tajuaa, että olen ihan tavallinen ihminen vikoineni ja puutteineni ja lähtee etsimään parempaa?

J vakuutti, ettei todellakaan aio tehdä mitään sellaista ja sanoi myös, että on ajatellut ihan samaa minusta. Että jossain vaiheessa putoan maan pinnalle ja huomaan, ettei J olekaan sellainen kuin kuvittelin ja lähden. Ei, en todellakaan. Kun on löytänyt ihmisen, joka on kaikkea sitä mitä on tietoisesti ja tiedostamattaankin etsinyt ja jonka kanssa olemisessa on sellaista rauhaa, jota ei voi selittää, minne siitä lähtisi?

Vaikka rakastankin J:tä ihan järjettömän paljon, en usko kuitenkaan ihan heti tottuvani siihen, että olen oikeasti sellaisessa suhteessa, jossa minua pidetään seksikkäänä, haluttavana ja ihanana. Jos totta puhutaan, en edes haluaisi tottua siihen, koska näin se tulee joka kerta miellyttävänä yllätyksenä :).

Leijailua, jälleen

Tänään minun ja J:n ensitapaamisesta on kulunut tasan kaksi kuukautta. Näiden kuluneiden kahden kuukauden aikana olen ollut onnellisempi kuin koskaan. Olen tajunnut sen, miltä tuntuu kun vierellä on joku, joka todella rakastaa. En tiedä, kumpi meistä on enemmän hulluna toiseen, minä J:hin vai J minuun. Sekin on hämmentävää, J todellakin näyttää jokaisella eleellään, ilmeellään ja sanallaan sen, että rakastaa minua enemmän kuin koskaan ketään. En todellakaan ole tottunut tuollaiseen ja joka kerralla se tuntuu yhtä ihanalta. En myöskään edes halua tottua siihen, koska se tarkoittaisi J:n pitämistä itsestäänselvyytenä ja sitä en halua.

Näin eilen muutaman J:n kavereista ensimmäistä kertaa. Oli jännä huomata, että J oli ihan selvästi ylpeä minusta! Kyseessä olivat siis synttärit päivänsankarin kotona ja paikalla oli ehkä kymmenkunta ihmistä, suurin osa pariskuntia. Hetkeksikään J ei päästänyt kättäni kädestään pois, eikä väistynyt viereltäni sekunniksikaan. Tuskin kellekään paikallaolijalle jäi epäselväksi se, mitä J tuntee minua kohtaan... Vielä yöllä, vähän ennen nukahtamista, J kuiskutteli korvaani niin ihania asioita, että suorastaan punastuin.

Se, mitä tunsin J:tä kohtaan heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, on pysynyt ja yhä vaan voimistunut. J saa pelkällä katseellaan jalkani vapisemaan ja hassun hymyn huulilleni, yhdellä kosketuksella koko olemukseni ihan veltoksi tai vaihtoehtoisesti niin halutessaan minut sellaisen halun valtaan, ettei se tunnu edes todelliselta. Käsittämätöntä, mutta omalla katseellani ja kosketuksellani on J:hin ihan samanlainen vaikutus... Olen niin järjettömän onnellinen ja rakastunut, etten vieläkään ymmärrä, miten se on mahdollista. Miten ihmeessä minulla on käynyt niin järjetön tuuri, että olen ansainnut J:n kaltaisen ihmisen, joka vielä tuntee minua kohtaan ihan samalla tavalla?

Ja seksi. Voi hyvä tavaton sentään. Jo se, etten koskaan aiemmin ole tuntenut tällaista himoa ketään kohtaan, on yksi asia. Toinen asia on se, että seksi J:n kanssa on kerta kerralta parempaa, älyttömämpää ja ihanampaa. Jopa pelottavaa siinä mielessä, että J:n kanssa on mahdollista toteuttaa kaikki mielessä liikkuvat fantasiat. Ja jos ne toteuttaa, tulee mieleen todennäköisesti jotain entistä hurjempaa. Ja niiden toteuduttua mennään taas askel eteenpäin. Missä menee raja? Miten pitkälle on mahdollista mennä? Jo nyt olen rikkonut aika monta rajaa J:n kanssa ja kokenut paljon sellaista, mitä en olisi aiemmissa suhteissa edes kehdannut ehdottaa. Molemminpuolinen luottamus on niin vahva, että seksikin on ihan toisella tasolla kuin mihin olen tottunut aiemmin. Mieletöntä.

Pelottavia ajatuksia

Olen viime aikoina huomannut yhä useammin miettiväni aihetta minä ja lapset. Siis siitä näkökulmasta, että moisia joskus itselläkin olisi. Raskaana olevien naisten vatsoja tulee katsottua ja ajateltua että miltähän sitä itse sellaisen kanssa näyttäisi. Mitään varsinaista vauvakuumetta minulla ei kuitenkaan ole, vaan ajatus lähinnä pelottaa. Miten ihmeessä sitä osaisi huolehtia niin pienestä ja olisiko sitä hyvä äiti? Olen myös vielä toistaiseksi sen verran itsekäs, että en todellakaan halua huolehtia itseni lisäksi jostakusta muusta, omissa tarpeissakin on jo ihan tarpeeksi... Silti, pienenpieni jos hiipii välillä väistämättä mieleen.

Ex-avomieheni kanssa asiasta ei koskaan puhuttu vakavasti tai tosissaan. Yleisesti tottakai, lähinnä ajatuksella ehkä sitten joskus. J:n kanssa aihe tuli esille jo muistaakseni toisella tai kolmannella tapaamiskerralla, kun sanoin näkeväni J:n tulevana aviomiehenäni ja J minut lastensa äitinä. J haluaa lapsia, sen tiedän ihan varmasti. J:n omasta perheestä ei ole enää jäljellä kuin yksi sisarus ja tämä vaikuttaa varmasti J:n haluun saada lapsia tulevaisuudessa. En ole koskaan ollut vahvasti kumpaakaan mieltä lastenhankinnasta, vaan lähinnä ajatellut, että mikä ettei, jos oikea mies sattuu kohdalle. Tämä kai on sitten viimeinen merkki siitä, että J todellakin on se oikea, jos mietin lapsiasiaa huomattavasti vakavammin kuin koskaan ennen?

Ikä vaikuttaa toki myös. Ei mene montaa hetkeä siihen, että täytän 30, enkä enää voi työntää lapsiajatusta taka-alalle, ajatuksena palata asiaan sitten joskus. Biologinen kelloni ei tikitä, mutta biologiset tosiasiat hiipivät väkisinkin mieleen. Kovin montaa vuotta ei enää kannata odottaa, jos jossakin vaiheessa lapsia tosiaan tahtoo. Toki nykylääketieteen avulla on mahdollista saada lapsia vielä nelikymppisenäkin, mutta itse en aivan niin pitkään tahtoisi kuitenkaan odottaa.

Ihan vielä ei kuitenkaan ole lasten aika. Olemme J:n kanssa tunteneet niin lyhyen aikaa, emme asu yhdessä, emmekä olosuhteiden pakosta tule asumaan yhdessä vielä pitkään aikaan. Jostain syystä myös niinkin vanhanaikainen ajatus kuin "ensin naimisiin, sitten lapset" on myös hiipinyt päähäni jostain syystä... Häitäkään ei ole luvassa vielä muutamaan vuoteen, joten tuskin lapsiakaan. Mutta onhan kuitenkin hyvä olla selvillä jo suhteen alussa siitä, mihin suuntaan koko juttu on menossa ja että molemmat osapuolet ovat näinkin suurista asioista samaa mieltä.