Lusmuilija?

En ole ollut tällä viikolla töissä kuin puolitoista päivää. Tiistaina oli pakko lähteä kesken päivän kotiin, kun tuli todella ällöttävä ja paha olo, ihan ilman syytä. Luulin ensin sen johtuvan ruoasta, mutta kun olo ei iltaan mennessäkään ollut parantunut, oli selvää ettei ruoassa ollut mitään vikaa. Keskiviikon olin pois kun aamulla olo tuntui edelleen ällöttävältä ja tämän päivän siksi, kun eilen illalla oli lämpöä. Olo on vieläkin tosi kummallinen ja koko ajan oksettaa, vaikken kertaakaan ole vielä oksentanut.

Tuntuu jotenkin tosi tyhmältä olla pois töistä tällaisten epämääräisten oireiden takia, kun muuten olen kuitenkin ihan terve ja toimintakykyinen. Ei varsinaista kuumetta, ei nuhaa, ei yskää, pelkästään etova ja oksettava olo ja pientä lämpöä satunnaisesti. Olen yleensä niitä ihmisiä, jotka eivät ole syyttä suotta pois töistä, joten siksikin näin pienten oireiden takia kotona oleminen tuntuu suorastaan huijaukselta. Itse kuitenkin tiedän, että töissä en varmasti pystyisi keskittymään työntekoon ja oksettava olo todennäköisesti pahentuisi entisestään kun pitäisi olla skarppina ja valmiina palvelemaan asiakkaita. Jotenkin takaraivoon on vaan iskostunut ajatus siitä, että pitäisi olla vähintään pää kainalossa tai molemmat kädet kipsissä ennen kuin on yleisesti hyväksyttävää olla poissa töistä. Kumma ajatus.

Nääh

Kävin eilen R:n kanssa kahvilla, ensimmäisen ja todennäköisesti myös viimeisen kerran. Ei R:ssä ollut mitään vikaa, mutta ei välillämme ollut mitään sellaista. Juttua kyllä riitti, mutta minkäänlaista vetovoimaa en kyllä tuntenut ja olen varma siitä, että R ajattelee tismalleen samalla tavalla. Itse asiassa kiinnostuksen puutteen pystyi päättelemään jo siinä istuskellessamme, R sanoi muutamaankin kertaan ettei "siitäkään tullut mitään", kun viittasi edelliseen treffikokemukseensa ja muutaman muun vastaavanlaisen lipsahduksen olin myös kuulevinani. Minkäänlaista fyysistä kontaktia ei myöskään ollut, ei edes halausta siinä vaiheessa kun lähdin kotiin. Tänä aamuna huomasinkin, että R oli poistanut minut messengeristä, joten tulkitsin tilanteen eilen täysin oikein.

Hyvä näin. Väitän edelleen, että ensitreffien perusteella pystyy päättelemään sen, haluaako ihmistä nähdä enää uudelleen ja jos minkäänlaista kutinaa ei jää, on turha edes yrittää. Minä en kaipaa mitään väkisin yrittämistä, enkä usko että kovin moni mieskään. Jos ei kolahda, ei kolahda ja minkäs sille mahtaa. Ja ei kun eteenpäin :)

Treffeille!

Jotain piristystä luvassa tähänkin syksyyn, huomenna on nimittäin tiedossa treffit! Tapasin R:n viikko sitten netissä (yllätys, yllätys) ja muutaman lyhyen viestin jälkeen keskustelu siirtyi messengeriin. Viestien perusteella en odottanut juuri mitään, eikä R:n deitti-ilmoituksen kuvakaan oikein sykäyttänyt. Mutta mesessä jutellessa R paljastui todella kivan oloiseksi mieheksi ja profiilikuvakin oli jo huomattavasti edustavampi :D. Kuvan ja deittiprofiilin perusteella en tuskin olisi koskaan R:lle viestiä laittanut, eikä R kääntäisi päätäni kadulla vastaantullessaan, mutta mesekeskustelujen perusteella odotan kyllä huomista ihan innolla!

On oikeastaan ihan virkistävää mennä kahvittelemaan sellaisen ihmisen kanssa, josta ei etukäteen odota liikoja. Esimerkiksi V:n kohdalla asia oli aika lailla toinen, ihastuin jo pelkkien keskustelujen perusteella ja tavatessa sitten vielä enemmän. R:n kanssa on kiva jutella ja juttua riittää, mutta en missään nimessä ole ihastunut. Kiinnostunut olen kyllä, mutta tällä kertaa ei tarvitse edes yrittää pitää jalkoja maassa, ne pysyvät siellä pitämättäkin. Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että minä olen tällä kertaa se jarruttelevampi osapuoli. Virkistävää vaihtelua sekin :)

Toinenkin blogi!

Laitoin pystyyn toisenkin blogin, johon kirjoitan pelkästään matkasuunnitelmistani ja jo menneistä matkoista. Tässä blogissa kerron kaikesta muusta mahdollisesta ja matkablogin pyhitän pelkästään matkusteluun. Tervetuloa seuraamaan sitäkin, jos kiinnostaa!

Matkablogiin tästä.

Pohdintaa lauantaipäivän ratoksi

Olen mielestäni hyvinkin suvaitsevainen ihminen. Ystäväpiirissäni on ja on ollut useitakin sekä sukupuolirajat että kulttuurirajat ylittäviä suhteita ja olen aina ollut hyvin onnellinen kaikkien puolesta. Mitä merkitystä on vaikkapa kansalaisuudella, ihonvärillä tai sukupuolella, jos todella rakastaa toista? Tai onko väliä iällä, koulutuksella tai millään vastaavalla? Näin siis ystävieni kohdalla. Tällä viikolla vastaan tuli kuitenkin sellainen tilanne, jonka jälkeen aloin miettiä omaa suhtautumistani tällaisiin asioihin.

Sain treffipalstalla viestin eräältä mieheltä. Mies sanoi profiilini suorastaan salvanneen hengen ja mies oli miettinyt että mistä tällaisia ihmisiä oikein löytyy. Positiivisessa mielessä siis. Vastasin miehelle ja päädyin myös lukemaan hänen blogiaan ja facebook-päivityksiään. Mies siis antoi avoimesti linkit näihin, en penkonut niitä esille googlen kautta tai mitään... Totesin, että onpa todellakin kiinnostavan oloinen mies ja paljon sellaisia piirteitä, joista miehessä pidän. Sitten tulee se mutta. Mies on jälleen kerran minua nuorempi. Käynyt pelkän peruskoulun. Ulkonäkökään ei kuvien perusteella ole ihan sellainen, johon ihastuisin, jos mies kävelisi vastaan vaikkapa kadulla.

Miksi ihmeessä pystyn ystävieni kohdalla sanomaan, että "eihän tuollaisilla asioilla ole mitään merkitystä, jos oikeasti pitää toisesta", mutta omalla kohdallani annan asian häiritä? Ystäväni ovat joutuneet käymään läpi omissa suhteissaan vaikka mitä, kuten rasismista johtuvaa vainoamista ja minä mietin että ahaa, tuo ei ole käynyt kuin peruskoulun, voisiko tällaisesta suhteesta tulla mitään? Naurettavaa! Sitä paitsi, miksi ihmeessä mietin tällaisia asioita, kun en ole saanut kuin muutaman viestin, enkä tiedä tapaanko koko ihmistä edes koskaan?

Ehkä enemmänkin tässä mietityttää se, että olisinko ylipäätään valmis murtamaan tiettyjä stereotypioita omassa parisuhteessani? Mitä väliä sillä on, jos nainen on vanhempi, korkeammin koulutettu ja ansaitseekin vielä enemmän? Eihän sillä pitäisikään olla, mutta eihän se kovin yleistä ole, jos nainen sattuukin olemaan kaikkia noita edellä mainittuja. Toisaalta, kertoohan se jotakin miehestäkin, jos pystyy ohittamaan tuollaiset asiat ja kiinnostumaan ihmisestä ihmisenä. Ja se on se asia, mikä taas saa minut kiinnostumaan.