Paha saa aina palkkansa?

Kävin tänään nostalgiakierroksella. Piipahdin nimittäin entisellä työpaikallani ja juttelin entisen työkaverin kanssa siitä, mitä kummallekin kuuluu. Ex-työkaverini kertoi, että heillä on nyt menossa yt-neuvottelut ja kaikki sijaiset, työelämävalmennettavat, harjoittelijat ja muut lyhytaikaiset työntekijät on pitänyt heittää pihalle. Ketään ei saa palkata ja todennäköisesti osa vakihenkilöstöstäkin saa kengän kuvan takapuoleensa. Vaikka tilanne on aika kamala, en voinut olla miettimättä että siitäs saitte.

Kyseistä puljua on pyöritetty ilmaisella tai puoli-ilmaisella orjatyövoimalla aika pitkään, eikä vakituinen henkilökunta jaksa yleensä edes kysyä uusien työntekijöiden nimiä, saati sitten esittäytyä itse. Toisaalta ymmärrän tämän, tilapäisen henkilökunnan vaihtuvuus on niin suurta, ettei kaikkien nimiä muistaisi kukaan. Samaan aikaan tilanne on kuitenkin sietämätön harjoittelijalle, työelämävalmennettavalle tai muulle vastaavalle. Suurin osa vakkareista vaikuttaa ylimielisiltä, kenenkään nimeä ei tiedä ja kahvihuoneessa olo tuntuu todella ulkopuoliselta. Myös esimerkiksi henkilökunnan virkistystilaisuudet ovat sanattomalla sopimuksella tarkoitettu vain vakituiselle henkilökunnalle. Samaan aikaan kun vakkarit huvittelevat, tilapäiset työntekijät pitävät paikan pystyssä. Tilapäiset työntekijät saavat kyseisessä työpaikassa aina tuntea olonsa mitättömiksi ja arvottomiksi ja vakituisen työpaikan saanti on tehty lähes mahdottomaksi. Edellisen kerran taloon on palkattu ulkopuolinen työntekijä kymmenen vuotta sitten! Onko ihme, jos työntekijät kyräilevät toisiaan ja työilmapiiri ei ole paras mahdollinen?

Nyt, kun vakituiset työntekijät joutuvat tekemään kaikki rutiinihommatkin itse, voin kuvitella millaisia jännitteitä talon sisällä on. Toivon todella, että kun yt-neuvottelut on käyty, pöly laskeutunut ja tilapäistä henkilökuntaa saa taas "palkata", osaisivat vakituiset arvostaa enemmän näitä työelämävalmennettavia ja muita harjoittelijoita! He ovat pitkään huolehtineet arkirutiinien pyörittämisestä, jotta muut ovat voineet keskittyä haastavampiin töihin, viis siitä, millainen koulutus työelämävalmennettavalla on. Ilman rutiineja mikään paikka ei kuitenkaan pyöri, sen ovat kaikki toivottavasti tuossa talossa huomanneet...

Itse harmittelin viime kesän jälkeen sitä, etten saanut mitään pysyvämpää työpaikkaa tuolta, mutta nyt olen siihen todella tyytyväinen! Nykyisessä työpaikassani minua ja osaamistani arvostetaan, saan tehdä asioita laidasta laitaan, enkä ole missään vaiheessa tuntenut olevani alempiarvoinen kuin muut, vaikka olen "vain" määräaikaisessa työsuhteessa. Uskon ja toivon, että työsuhteeni jatkuu tämänkin pätkän jälkeen. Ilmassa on ollut myös pientä väreilyä siihen suuntaan, että jopa vakinaistaminen saattaisi ennen pitkää olla edessä! Minulle? Että saisin vakituisen, täysin koulutustani vastaavan, mukavan työpaikan alle kolmikymppisenä? Vielä vuosi sitten ajatus olisi tuntunut täysin absurdilta, mutta näköjään omituisiakin asioita saattaa tapahtua.

Heilaton helluntaina

Jos vanha sanonta pitää paikkansa, vietän koko kesän sinkkuna. No, viime vuonna oli heila helluntaina, muttei koko kesänä, joten tänä vuonna voisi käydäkin päinvastoin. Juttelin jokin aika sitten hyvän ystäväni kanssa miehistä ylipäätään ja hän kysyi että mitä jos en koskaan löydäkään Sitä Oikeaa. Sanoin että no sitten en, minkäs sille voi? Olen edelleen samaa mieltä, periaatteessa. Pidän yksinolosta ja sen mukanaantuomasta vapaudesta ja voisin aivan hyvin kuvitella viettäväni sinkkuelämää pitkäänkin. Mutta. Aika ajoin iskee tarve olla lähellä, enkä tarkoita nyt vain seksiä, vaan enemmänkin henkistä läheisyyttä. Että olisi joku, jolle voisi kertoa ihan vaan päivän aikana tapahtuneista asioista, siitä että näki aamulla söpön oravan työmatkalla tai että nyt vituttaa, älä sano hetkeen mitään. Tai että voisi vaan mennä toisen kainaloon ja luottaa siihen, että saa silityksiä. Se, mitä siis eniten kaipaan, on arjen jakaminen toisen kanssa. On alkuhuumakin tavallaan ihanaa, mutta tutustumisvaihe on myös aika rasittavaa. Jos sen yli voisi hypätä siihen vaiheeseen, kun toisen tuntee jo läpikotaisin?

Sinkkuuteni tulee kuitenkin todennäköisesti jatkumaan vielä pitkään, koska huomasin unohtaneeni alkeellisimmatkin flirttailutaidot. Ajatuskin siitä, että pitäisi mennä juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle, on karmea. Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa sanotaan? Pelkkä katsekontaktin ottaminenkin on haastavaa, koska ajattelen vaistomaisesti ettei toinen osapuoli voi mitenkään olla kiinnostunut, ja todennäköisesti ihmettelee mitä tuijotan. Sitäpaitsi, missä niitä miehiä edes tapaisin? Nettitreffailu ei enää kiinnosta, baareissa käyn aika harvoin nykyään ja silloinkin lähinnä istuskelemassa kavereiden kanssa. Kaupassa? Terassilla? Kadulla sattumalta?

Shoppailumania, part 2

Helsingistä on palattu, kliseisesti köyhänä mutta onnellisena. Pidän Helsingistä kovasti ja olen viimeisen vuoden aikana miettinyt ihan vakavasti muuttoa pääkaupunkiseudulle. Unelma olisi päästä asumaan aivan Helsingin keskustaan, mutta todellisuus pakottanee joustamaan tästä suunnitelmasta... Enkä tietenkään ilman työpaikkaa toiselta puolelta Suomea aio minnekään muuttaa, joten tulevaisuuden haavehan tuo on. Mutta olen entistä varmempi siitä, että ennemmin tai myöhemmin päätökseni toteutan. Kukaan ei (ainakaan tällä hetkellä) estä, enkä usko nykyiseen kotikaupunkiinikaan loppuelämäkseni jääväni. Ei minulla mikään kiire täältä pois ole, mutta jollen nyt vakituista unelmieni työpaikkaa saa tai tapaa miestä, joka vie jalat alta, en täällä eläkevuosiani tule viettämään.

Mutta asiaan. Helsinki oli ihana, mutta joku kummallinen shoppailukuume on selvästi ottanut vallan. Joku voisi ajatella, että yritän paikata jotakin vajetta ostelemalla, mutta en usko. Lähinnä kyse on siitä, että olen ollut vasta puolisen vuotta säännöllisessä palkkatyössä, tätä ennen elin lähinnä opintotuella ja -lainalla. Eivät tuloni edelleenkään ole suurensuuret, mutta joka senttiä ei tarvitse enää laskea ja tämän takia osteleminen on huomattavasti helpompaa kuin ennen. Kuten hyvä ystäväni totesi, jos rahani riittävät, en elä yli varojeni tai joudu ottamaan lainaa ostoksiani varten, mitä väliä? Totta, mutta silti joku ääni sisälläni sanoo, että nämäkin tavarat olisi voinut jättää ostamatta...

-Mekko. Ihana, ihana ja täydellinen kesämekko, joka näyttää akvarellimaalaukselta, mutta tämä löytyi juuri ennen Helsinkiin lähtöä, vaikka olin vannonut etten ennen matkaa mitään enää osta... Mutta tämä oli alennuksessa vain 15 euroa, alkuperäinen hinta taisi olla jossakin neljänkympin tietämillä.
-Kolme erilaista paitaa. Yksi tavallinen t-paita (miestenosastolta, mutta kuka sitä huomaa :D), yksi tuubitoppi ja yksi raidallinen lyhythihainen kauluspaitatyyppinen ratkaisu, jollainen kaapista löytyy jo entuudestaan, eri värisenä tosin...
-Kahdet caprit. Mustat, ja keskenään hyvin samantyyliset. Tarpeeseen tulivat, mutta pitikö ostaa kahdet? No piti. Ensimmäiset eivät olleet aivan täydelliset, mutta ostin ne, koska en uskonut löytäväni niitä täydellisiä. Löysin, enkä viitsinyt lähteä palauttamaan ensimmäisiä, käyttöä niillä on molemmilla.
-Hame. Vaatehuone on pullollaan hameita, mutta kyseinen yksilö oli niin ihanan kesäinen, pirteä ja raikas, etten vaan voinut jättää sitä kauppaan. Lisäksi sekin oli huikeassa alennuksessa (alkuperäinen hinta 49,90, alehinta 15 euroa) ja viimeinen kappale, joten pakkohan se oli ostaa.
-Koruja. Korvikset, puuhelmistä tehty rannekoru ja roikkuva, monista ketjuista koostuva kaulakoru. Yritän opetella asusteiden ja korujen käyttöä enemmän, eikä sitä oikeastaan voi tehdä ilman koruja :D

Ikea olikin sitten asia erikseen, siitä kuvalliset todisteet ovat ehkä tarpeen. Kaiken tämän raahasin kaverin auton takakontissa kotiin:

Sijaistoimintoja?

Vastapainoksi sille, että olin käytännössä kuusi viikkoa tekemättä mitään järkevää, olen koetellut ahkerasti pankkitilini rajoja. Koska olen aina ollut ihminen, joka haluaa toteuttaa päähänpistonsa justnytheti, on säännöllisessä palkkatyössä oleminen minulle jopa vaarallista. Huhti- ja toukokuun aikana olen siis shoppaillut, enkä todellakaan mitään pieniä ostoksia. Tai no, niitäkin, mutta pienistä puroista ja niin edelleen... Seuraava lista olkoon varoittavana esimerkkinä muille ja opetuksena itselle. Olen siis ostanut tämän kaiken reilun kuukauden sisällä.

-Kengät. No, kenkiähän tarvii aina ja kivat kesäkengät olivatkin ostoslistalla.
-Kasan ihonhoitojuttuja ja saippuoita Lushista. Tälle ei oikeastaan ole muuta selitystä kuin se, etten ollut koskaan aiemmin käynyt Lushissa paikan päällä ja tuolloin sattui olemaan "kaappaa kassi" -kampanja, jonka aikana yli 50 eurolla ostaneet saivat kaupan päälle yllätyskassin, jonka arvo oli yli 50 euroa. Lopputulos on arvattavissa.
-Hajuveden, tarkemmin sanottuna Cleanin Shower Freshin. Tämä oli Kicksissä tarjouksessa klubikortilla, enkä vaan voinut jättää sitä kauppaan, koska olen kyseistä tuoksua himoinnut yli vuoden. Mitä siitä, että kotona on ainakin kymmenen muuta tuoksua... (osa tosin näytteitä ja miniatyyreja)
-Ilosaarirockin lipun. Pakkohankinta, kahdeksas kerta peräkkäin, tänäkään vuonna ei voi jättää väliin.
-Uuden television. Vanha oli täysin toimiva, vaikkakin lähes 20 vuotta vanha. Lisäksi sain jonkun hulluuskohtauksen ja ostin sitten 42 tuumaisen taulutelkkarin. Yksiöön. Kaverini tiedusteli ystävällisesti että minkähän jatke tv mahtaa minulle olla...
-Tehosekoittimen. Tämän ostamista en kovin kauaa miettinyt, mutta käytännöllinenhän se on kuin mikä! Odotan jo kesää, että voin tehdä raikkaita smoothieita tuoreista marjoista ja hedelmistä, mmmm.
-Iittalan Kartio-juomalaseja, isompaa kokoa. Näihin ei ole oikeastaan mitään tekosyytä, halusin näitä ja ostin. Lasit ovat kivannäköisiä ja tukevia, näistä voi juoda esimerkiksi uudella tehosekoittimella tehtyjä smoothieita :D. Oikeasti kaappini pursuilevat erilaisia laseja, omistan varmasti lähes 30 erilaista juomalasia. Tarkoitus tosin on pikkuhiljaa päästä eroon vanhoista, parittomista laseista ja korvata osa uusilla.
-Rimakauhua ja rakkautta ensimmäinen tuotantokausi ja Paluu tulevaisuuteen -boksi :D. Ei selitystä, olivat vaan halpoja niin piti saada. Tässä saatoin kyllä joutua ojasta allikkoon, jos sarjasta on hyllyssä yksi tuotantokausi, on pakko hankkia loputkin...
-Meikkejä. Huulikiiltoja ja kulmakynä. No, kulmakynä oli tarpeellinen, huulikiillot eivät. Eikä kulmakynän nyt ihan välttämättä olisi tarvinut olla Lancome, Lumene olisi riittänyt.
-Käsityötarvikkeita. Nämä olivat tarpeellisia, ristipistotöille tarkoitettua kehystä en omistanut entuudestaan ja ostamani ristipistotyö menee äitienpäivälahjaksi (Late Lammas -kirjanmerkki :D)
-Alusvaatteita ja sukkia. No, näitä tarvii aina, varsinkin jos joka toisessa sukassa on jo reikä...
-Kirjoja, seitsemän kappaletta. Divareista tosin ja viisi näistä oli keräämieni sarjojen osia. Kahdelle muulle ei ole selitystä, tekosyy halpuudesta löytyy kyllä!
-Tigin shampoita ja hoitoaineita. Vanhat varastot on kulutettu loppuun, joten uusia piti saada tilalle. Jokin pieni ääni sisimmässäni yrittää kyllä vikistä, että pitikö sitä ostaa kolme shampoota ja kaksi hoitoainetta, kun vähempikin olisi riittänyt... Yritän vaimentaa sen sillä selityksellä, että tilasin ne Beautybaysta erittäin halvalla Suomen hintoihin nähden.

Eikä rahanmenolle näy loppua, ensi viikonloppuna on tiedossa Helsingin reissu tyttöporukassa ja se sisältää mm. käynnin Ikeassa, Linnanmäellä ja Heurekassa. Ostoslista Ikeaan on noin mailin mittainen, eikä muukaan huvittelu ilmaista ole. Lisäksi tiedossa on ulkomaanmatka marraskuussa (Punaisenmeren risteily!), sitä varten olisi hyvä laittaa rahaa säästöön... Uuh, vähemmästäkin tulee ostokrapula! Taidan lähteä lukemaan Ostolakossa-blogia ja yrittää ottaa oppia Virvestä.

Hengissä ollaan!

No niin, sairasloma on vietetty ja kädet ovat kipsittömät. En kyllä suosittele kellekään, enkä varsinkaan yksinasuville yksilöille. Jollen olisi ollut lähes koko huhtikuuta äidin hoivattavana, olisin jo ajat sitten hypännyt parvekkeelta. Tosin, ensimmäisessä kerroksessa asuvana olisin luultavasti murtanut vain jalkani ja päätynyt sairaalaan jokainen raaja murtuneena... Toisaalta oli ihanaa vain lorvia neljä viikkoa, maata sohvalla, nähdä kavereita ja katsella telkkaria. Toisaalta oli aivan kamalaa olla neljä viikkoa niin riippuvainen muista ihmisistä ja olla äidin seurassa pienessä kaksiossa koko ajan.

Vaikka meillä onkin äidin kanssa erittäin hyvät välit, olen muuttanut pois kotoa jo yli kahdeksan vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole viettänyt noin pitkää aikaa äidin seurassa. Kummasti sitä oppi arvostamaan savutonta asuntoa (äiti polttaa sisällä liesituulettimen alla. Liesituulettimesta huolimatta koko asunto haisee tupakalle vaatteita ja muita tekstiilejä myöten. Nykyään savuttomalle ihmiselle aika tuskaa...), tietokonetta (äiti ei moista kapistusta vieläkään omista) ja ihan vaan omia, vuosien mittaan muodostuneita tapoja ja omia tavaroita.

Kun palasin takaisin, huomasin suorastaan rakastavani omaa, pientä yksiötäni ja tunsin olevani siinä kodissa, johon oikeasti kuulun. Oma koti kullan kallis siis :)