Heilaton helluntaina

Jos vanha sanonta pitää paikkansa, vietän koko kesän sinkkuna. No, viime vuonna oli heila helluntaina, muttei koko kesänä, joten tänä vuonna voisi käydäkin päinvastoin. Juttelin jokin aika sitten hyvän ystäväni kanssa miehistä ylipäätään ja hän kysyi että mitä jos en koskaan löydäkään Sitä Oikeaa. Sanoin että no sitten en, minkäs sille voi? Olen edelleen samaa mieltä, periaatteessa. Pidän yksinolosta ja sen mukanaantuomasta vapaudesta ja voisin aivan hyvin kuvitella viettäväni sinkkuelämää pitkäänkin. Mutta. Aika ajoin iskee tarve olla lähellä, enkä tarkoita nyt vain seksiä, vaan enemmänkin henkistä läheisyyttä. Että olisi joku, jolle voisi kertoa ihan vaan päivän aikana tapahtuneista asioista, siitä että näki aamulla söpön oravan työmatkalla tai että nyt vituttaa, älä sano hetkeen mitään. Tai että voisi vaan mennä toisen kainaloon ja luottaa siihen, että saa silityksiä. Se, mitä siis eniten kaipaan, on arjen jakaminen toisen kanssa. On alkuhuumakin tavallaan ihanaa, mutta tutustumisvaihe on myös aika rasittavaa. Jos sen yli voisi hypätä siihen vaiheeseen, kun toisen tuntee jo läpikotaisin?

Sinkkuuteni tulee kuitenkin todennäköisesti jatkumaan vielä pitkään, koska huomasin unohtaneeni alkeellisimmatkin flirttailutaidot. Ajatuskin siitä, että pitäisi mennä juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle, on karmea. Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa sanotaan? Pelkkä katsekontaktin ottaminenkin on haastavaa, koska ajattelen vaistomaisesti ettei toinen osapuoli voi mitenkään olla kiinnostunut, ja todennäköisesti ihmettelee mitä tuijotan. Sitäpaitsi, missä niitä miehiä edes tapaisin? Nettitreffailu ei enää kiinnosta, baareissa käyn aika harvoin nykyään ja silloinkin lähinnä istuskelemassa kavereiden kanssa. Kaupassa? Terassilla? Kadulla sattumalta?