Pari sanaa seksikkyydestä ja rakkaudesta

Minun on vieläkin vaikea ymmärtää sitä, että olen J:n mielestä seksikäs ja haluttava. En tiedä, johtuuko se siitä, ettei oma itsetuntoni ole koskaan ollutkaan kovin kummoinen vai siitä, että niin monta vuotta elämästäni meni hukkaan, tullessani torjutuksi kerta toisensa jälkeen. Seksi J:n kanssa on mahtavaa, parasta ikinä, enkä sen aikana todellakaan ajattele miltä näytän tai että ovatko reiteni liian paksut. J on monta kertaa sanonut rakastavansa vartaloani ja näyttänytkin sen aika monella tavalla... Lisäksi tiedän keinot, joilla saan J:n halukkaaksi noin viidessä sekunnissa, joten pakostihan olen J:n mielestä seksikäs.

Silti, kun J katsoo suoraan silmiini illalla, kun olen väsynyt, uninen, hiukset pystyssä juuri nukahtamaisillani ja sanoo, että olen seksikäs, on sitä äärettömän vaikea tajuta. Minä? Miten ihmeessä on mahdollista, että J, joka saisi vaikka minkälaisen naisen, löytää kaiken haluamansa juuri minusta? Sanoinkin J:lle, että en vieläkään ymmärrä, mitä sellaista minussa on, mikä saa J:n rakastamaan ja haluamaan minua niin paljon. Sanoin myös, että se suorastaan pelottaa. Jos J kuvitteleekin näkevänsä minussa jotain ihan muuta kuin olen ja jossain vaiheessa tajuaa, että olen ihan tavallinen ihminen vikoineni ja puutteineni ja lähtee etsimään parempaa?

J vakuutti, ettei todellakaan aio tehdä mitään sellaista ja sanoi myös, että on ajatellut ihan samaa minusta. Että jossain vaiheessa putoan maan pinnalle ja huomaan, ettei J olekaan sellainen kuin kuvittelin ja lähden. Ei, en todellakaan. Kun on löytänyt ihmisen, joka on kaikkea sitä mitä on tietoisesti ja tiedostamattaankin etsinyt ja jonka kanssa olemisessa on sellaista rauhaa, jota ei voi selittää, minne siitä lähtisi?

Vaikka rakastankin J:tä ihan järjettömän paljon, en usko kuitenkaan ihan heti tottuvani siihen, että olen oikeasti sellaisessa suhteessa, jossa minua pidetään seksikkäänä, haluttavana ja ihanana. Jos totta puhutaan, en edes haluaisi tottua siihen, koska näin se tulee joka kerta miellyttävänä yllätyksenä :).

Leijailua, jälleen

Tänään minun ja J:n ensitapaamisesta on kulunut tasan kaksi kuukautta. Näiden kuluneiden kahden kuukauden aikana olen ollut onnellisempi kuin koskaan. Olen tajunnut sen, miltä tuntuu kun vierellä on joku, joka todella rakastaa. En tiedä, kumpi meistä on enemmän hulluna toiseen, minä J:hin vai J minuun. Sekin on hämmentävää, J todellakin näyttää jokaisella eleellään, ilmeellään ja sanallaan sen, että rakastaa minua enemmän kuin koskaan ketään. En todellakaan ole tottunut tuollaiseen ja joka kerralla se tuntuu yhtä ihanalta. En myöskään edes halua tottua siihen, koska se tarkoittaisi J:n pitämistä itsestäänselvyytenä ja sitä en halua.

Näin eilen muutaman J:n kavereista ensimmäistä kertaa. Oli jännä huomata, että J oli ihan selvästi ylpeä minusta! Kyseessä olivat siis synttärit päivänsankarin kotona ja paikalla oli ehkä kymmenkunta ihmistä, suurin osa pariskuntia. Hetkeksikään J ei päästänyt kättäni kädestään pois, eikä väistynyt viereltäni sekunniksikaan. Tuskin kellekään paikallaolijalle jäi epäselväksi se, mitä J tuntee minua kohtaan... Vielä yöllä, vähän ennen nukahtamista, J kuiskutteli korvaani niin ihania asioita, että suorastaan punastuin.

Se, mitä tunsin J:tä kohtaan heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, on pysynyt ja yhä vaan voimistunut. J saa pelkällä katseellaan jalkani vapisemaan ja hassun hymyn huulilleni, yhdellä kosketuksella koko olemukseni ihan veltoksi tai vaihtoehtoisesti niin halutessaan minut sellaisen halun valtaan, ettei se tunnu edes todelliselta. Käsittämätöntä, mutta omalla katseellani ja kosketuksellani on J:hin ihan samanlainen vaikutus... Olen niin järjettömän onnellinen ja rakastunut, etten vieläkään ymmärrä, miten se on mahdollista. Miten ihmeessä minulla on käynyt niin järjetön tuuri, että olen ansainnut J:n kaltaisen ihmisen, joka vielä tuntee minua kohtaan ihan samalla tavalla?

Ja seksi. Voi hyvä tavaton sentään. Jo se, etten koskaan aiemmin ole tuntenut tällaista himoa ketään kohtaan, on yksi asia. Toinen asia on se, että seksi J:n kanssa on kerta kerralta parempaa, älyttömämpää ja ihanampaa. Jopa pelottavaa siinä mielessä, että J:n kanssa on mahdollista toteuttaa kaikki mielessä liikkuvat fantasiat. Ja jos ne toteuttaa, tulee mieleen todennäköisesti jotain entistä hurjempaa. Ja niiden toteuduttua mennään taas askel eteenpäin. Missä menee raja? Miten pitkälle on mahdollista mennä? Jo nyt olen rikkonut aika monta rajaa J:n kanssa ja kokenut paljon sellaista, mitä en olisi aiemmissa suhteissa edes kehdannut ehdottaa. Molemminpuolinen luottamus on niin vahva, että seksikin on ihan toisella tasolla kuin mihin olen tottunut aiemmin. Mieletöntä.

Pelottavia ajatuksia

Olen viime aikoina huomannut yhä useammin miettiväni aihetta minä ja lapset. Siis siitä näkökulmasta, että moisia joskus itselläkin olisi. Raskaana olevien naisten vatsoja tulee katsottua ja ajateltua että miltähän sitä itse sellaisen kanssa näyttäisi. Mitään varsinaista vauvakuumetta minulla ei kuitenkaan ole, vaan ajatus lähinnä pelottaa. Miten ihmeessä sitä osaisi huolehtia niin pienestä ja olisiko sitä hyvä äiti? Olen myös vielä toistaiseksi sen verran itsekäs, että en todellakaan halua huolehtia itseni lisäksi jostakusta muusta, omissa tarpeissakin on jo ihan tarpeeksi... Silti, pienenpieni jos hiipii välillä väistämättä mieleen.

Ex-avomieheni kanssa asiasta ei koskaan puhuttu vakavasti tai tosissaan. Yleisesti tottakai, lähinnä ajatuksella ehkä sitten joskus. J:n kanssa aihe tuli esille jo muistaakseni toisella tai kolmannella tapaamiskerralla, kun sanoin näkeväni J:n tulevana aviomiehenäni ja J minut lastensa äitinä. J haluaa lapsia, sen tiedän ihan varmasti. J:n omasta perheestä ei ole enää jäljellä kuin yksi sisarus ja tämä vaikuttaa varmasti J:n haluun saada lapsia tulevaisuudessa. En ole koskaan ollut vahvasti kumpaakaan mieltä lastenhankinnasta, vaan lähinnä ajatellut, että mikä ettei, jos oikea mies sattuu kohdalle. Tämä kai on sitten viimeinen merkki siitä, että J todellakin on se oikea, jos mietin lapsiasiaa huomattavasti vakavammin kuin koskaan ennen?

Ikä vaikuttaa toki myös. Ei mene montaa hetkeä siihen, että täytän 30, enkä enää voi työntää lapsiajatusta taka-alalle, ajatuksena palata asiaan sitten joskus. Biologinen kelloni ei tikitä, mutta biologiset tosiasiat hiipivät väkisinkin mieleen. Kovin montaa vuotta ei enää kannata odottaa, jos jossakin vaiheessa lapsia tosiaan tahtoo. Toki nykylääketieteen avulla on mahdollista saada lapsia vielä nelikymppisenäkin, mutta itse en aivan niin pitkään tahtoisi kuitenkaan odottaa.

Ihan vielä ei kuitenkaan ole lasten aika. Olemme J:n kanssa tunteneet niin lyhyen aikaa, emme asu yhdessä, emmekä olosuhteiden pakosta tule asumaan yhdessä vielä pitkään aikaan. Jostain syystä myös niinkin vanhanaikainen ajatus kuin "ensin naimisiin, sitten lapset" on myös hiipinyt päähäni jostain syystä... Häitäkään ei ole luvassa vielä muutamaan vuoteen, joten tuskin lapsiakaan. Mutta onhan kuitenkin hyvä olla selvillä jo suhteen alussa siitä, mihin suuntaan koko juttu on menossa ja että molemmat osapuolet ovat näinkin suurista asioista samaa mieltä.

Syklisyydestä

Ihmisen elämähän menee aika lailla sykleittäin, puhutaan ainakin 7 vuoden kriisistä ja myös ihmisen täyttäessä tasavuosia oletetaan tapahtuvan jotakin erityistä. Omalla kohdallani olen huomannut tähän mennessä tällaisen kiertokulun koskettavan lähinnä omaa ulkomuotoa, hiukset pitkistä lyhyiksi on tähän mennessä toistunut aika tarkalleen kymmenen vuoden välein. Huvittavaa kyllä, nykyinen hiusmallini on sattumalta lähes identtinen tammikuun 2001 hiusmallin kanssa...

Onko sitten ihme, että J:ssä on yllättävän paljon samaa kuin reilun kymmenen vuoden takaisessa poikaystävässäni, ensirakkaudessani? Molempien nimi alkaa J:llä (selvyyden vuoksi ensirakkauteni on tässä U), ulkonäössäkin on nyt jälkeenpäin ajateltuna jotakin samaa ja vanhoja päiväkirjojani ja kalentereitani lueskeltuani huomasin, että olen alitajuisesti tehnyt J:n kanssa ihan samoja asioita kuin U:n kanssa. Samoja elokuvia, samantyylisiä keskusteluita ja kyllä, seksissäkin on samoja piirteitä. Se, mikä myös on samaa, on rakastumisen tunne. J:tä kohtaan tunne on kyllä huomattavasti voimakkaampi kuin U:ta kohtaan, mutta hyvin samalla tavalla tunsin aikanaan häntä kohtaan kuin nyt J:tä. Eikä varmaan yllätä sekään, että tutustuin U:hun netissä ja ennen tapaamistamme kirjoittelimme päivittäin pitkiä sähköposteja. Ja kas, marraskuu näytti olevan myös silloin, kun U:hun tutustuin...

Tietyllä tavalla J on kuin paranneltu versio U:sta. J:ssä on aika lailla ne samat hyvät piirteet kuin U:ssa, mutta ne huonot puuttuvat. U oli esimerkiksi naurettavan mustasukkainen menneisyydestäni, koska minä olin U:n ensimmäinen tyttöystävä ja myös seksikumppani. Lopulta tuo suhde kaatuikin siihen, että U tahtoi muitakin kokemuksia kuin minut... Vaikka suhde U:n kanssa ei kestänyt kuin vajaan vuoden, se on jäänyt lähtemättömästi mieleen. U oli ensirakkauteni ja U:n kanssa tajusin sen, mitä seksi parhaimmillaan voi olla. U:sta yli pääseminen kesti järjettömän kauan ja vielä pitkään suhteen päättymisen jälkeen elättelin toiveita yhteenpaluusta.

En tiedä, onko U:n ja J:n samankaltaisuus pelkkää yhteensattumaa, vai onko molemmissa vaan sellaisia piirteitä, joista ylipäätään miehissä pidän? Toki U:ssa ja J:ssä on myös eroja, paljonkin, mutta hämmentävän paljon yhteistä.Reilun kymmmenen vuoden sykli näyttää ainakin tässä tapauksessa pitävän paikkansa...

Uusi alku

Tämä vuosi tulee olemaan taatusti vähemmän tapahtumarikas kuin edellinen. Vuosi 2010 oli itselleni varsinainen muutosten vuosi, jonka aikana tapahtui todellakin vaikka mitä, suurin osa tosin erittäin positiivisia muutoksia. Sain työpaikan ja löysin elämäni rakkauden, aika mieletöntä. Toisaalta olen nähnyt ystäviäni huomattavasti vähemmän kuin aiemmin ja omaa terveyttä on ollut pakko tarkastella kriittisemmin kuin ennen. Jos vuosi 2010 oli positiivisten muutosten vuosi ja 2009 negatiivisten (työttömyys, pitkän suhteen päättyminen), toivon vuodelta 2011 lähinnä tasaisuutta. Että se, minkä olen tähän mennessä saavuttanut, pysyisi ja vakiintuisi normaaliksi osaksi elämää.

J:n löytyminen tuntuu edelleenkin tietyllä tavalla epätodelliselta. Olen niin onnellinen, että se pelottaa. Mitä jos mokaankin koko jutun jollakin tavalla ja J katoaa? Vielä en tosin ole keksinyt sitä, mikä voisi olla niin suuri asia, että se karkottaisi J:n... Eilen illalla, J:n kainalossa maatessani kerroin peloistani ja J vakuutti, että mikään, mitä teen, ei saa häntä lähtemään luotani. Niin tärkeä ihminen olen jo J:lle. Ja sama toisin päin, en voi kuvitella mitään sellaista, mikä saisi rakkauteni J:tä kohtaan muuttumaan. J ei ikinä, koskaan milloinkaan loukkaisi tai vahingoittaisi minua tarkoituksella, tästä olen niin varma kuin olla ja voi.

Se, mikä minun ja J:n suhteessa on ollut alusta asti ainutlaatuista, on mutta-sanan puuttuminen. En ole missään vaiheessa ajatellut, että "J on ihana, mutta..." tai että "tämä olisi täydellistä, mutta...". Ihan jokaisessa aiemmassa suhteessani tai sellaisen yrityksessä aina yhden illan jutuista monen vuoden parisuhteeseen aika alkuvaiheessa on tullut ilmi jokin piirre, joka on häirinnyt. Toisissa tapauksissa se on päättänyt suhteen ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan, toisissa tapauksissa olen oppinut elämään asian kanssa. J:n kanssa mitään sellaista ei ole. Missään nimessä tämä ei tarkoita sitä, että J olisi täydellinen, minä olisin täydellinen tai että suhteemme olisi täydellinen. Ei, se tarkoittaa sitä, että hyväksyn J:n juuri sellaisena kuin J on, enkä halua muuttaa mitään.

Pyysin eilen illalla J:tä lupaamaan minulle yhden asian. Sitten, kun tulee ongelmia, olivat ne sitten pieniä tai suuria, ne pitää nostaa esille ja tehdä asioille jotakin. En enää koskaan halua joutua siihen tilanteeseen, että asiat, joista olisi pitänyt puhua jo aivan suhteen alussa, kaatavat koko jutun monta vuotta myöhemmin. En halua joutua tyytymään vähempään, kun tiedän mitä voin saada. J lupasi ja sanoi myös, että kun olemme alusta asti pystyneet puhumaan ihan kaikesta, miksi ihmeessä se muuttuisi ajan myötä?

Tämän suhteen puolesta tahdon tehdä kaikkeni. Tällä hetkellä se on äärettömän helppoa ja toivon todellakin, ettei mitään suuria ponnisteluja tarvitse tehdä myöhemminkään. Mutta jos tarvitsee, olen valmis tekemään ihan mitä tahansa. Tahdon jakaa J:n kanssa koko elämäni ja olla yhdessä onnellinen, sen tiedän. Se, mitä meillä jo on, on turvallisuus ja luottamus. Kummankaan ei tarvitse esittää mitään roolia, vaan toisen edessä on maailman luonnollisin asia laskea kaikki muurinsa ja vain olla oma itsensä. Tältä pohjalta kliseisesti sanottuna hyvä jatkaa ja rakentaa loppuelämän kestävä suhde.