Tajunnanräjäyttävää

Tiedän, aika yksipuolinen aihe tällä hetkellä, mutta en vaan pysty lopettamaan. Näin eilen taas J:n ja kerta kerralta tuntuu vielä enemmän oikealta ja varmemmalta. En tiedä, miten tämä oikein on mahdollista edes, en todellakaan ole aiemmin uskonut a) rakkauteen ensi silmäyksellä tai b) Siihen Oikeaan. Nyt on pakko. Tiedän entuudestaan sen, mitä on ihastuminen, hullaantuminen tai rakastuminen, kaikista kolmesta on kokemusta. Tämä, mitä J:n kanssa on, ei ole mitään noista ja kuitenkin kaikkea. On kuin olisin löytänyt kokonaan uuden tunteen, joka on niin paljon enemmän kuin mikään koskaan.

Tiedän jo nyt, että en tahdo olla kenenkään muun kanssa. Jo se, että J on lähellä ja katsoo silmiin, riittää aiheuttamaan väristyksiä. Kukaan ei koskaan ole katsonut minua kuten J. Eikä koskettanut. Kemioiden kohtaamisesta puhuminenkin tuntuu vähättelyltä ja silti, tämä ei ole missään nimessä pelkkää himoa toista kohtaan. Olisin valmis menemään vaikka samantien naimisiin J:n kanssa ja itse asiassa eilen asiasta puhuttiinkin, kun sanoin näkeväni J:n tulevana aviomiehenäni. On jo nyt täysin luonteva asia sanoa, että "sitten kun mennään naimisiin". Se on samanlainen fakta kuin vaikkapa pakkanen ulkona, ei sitä voi kyseenalaistaa. Milloin se tapahtuu, on eri asia. Ehkä vuoden tai sitten kymmenen kuluttua, mutta asia on ihan selvä. Tiedän, että vaikeuksia varmasti tulee meillekin, en todellakaan oleta, että elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa tästä hetkestä ikuisuuteen. Tuollaisilla asioilla vaan ei ole mitään merkitystä, kun tiedän että J on vierelläni.

On niin mieletöntä, että tällaisen tunteen saa kokea. Ihan sama, millä tavalla rakkaus on alkanut (kyllä, totesimme eilen yhdessä että sitähän tämä on. Kolmannella tapaamiskerralla), ei tämä tunne katoa. Varmasti on mahdollista rakastua toiseen ihan yhtä suurella tunteella, mutta "perinteisesti". Siis että ensin tapaillaan ja sitten pikkuhiljaa seurustellaan ja kaikkia päätöksiä edeltää pitkällinen harkinta. Meillä se nyt vaan iski ihan heti, enkä vieläkään tajua sitä, miten jotakuta kohtaan voi tuntea edes näin, näin pian.

Olen aina ajatellut, että tällaisia tunteita on vain rakkausromaaneissa ja hömppäkomedioissa. Jos joku ystävä puhuisi tällaisesta, en uskoisi, vaan ajattelisin että ihastumistahan tuo on, odota vaan että putoat maan pinnalle. Olen kuitenkin realisti, enkä villeimmissäkään kuvitelmissani voinut uskoa, että kohdalleni osuisi Se Oikea, täydellinen mies ja täydellinen rakkaus. Ja kyllä, tiedän että mikään ei ole täydellistä, mutta J vikoineenkin on ja tulee olemaan elämäni mies.

Huumaavaa

Olen vieläkin enemmän puulla päähän lyöty kuin tiistaina. En vieläkään vaan voi käsittää, että tällaista voi olla olemassa ja että tuollainen mies kuin J voi olla todellinen. J tuli eilen illalla käymään ja heti ensimmäisistä minuuteista asti oli taas ihan yhtä selvää kuin tiistaina, että tässä se on. Mietin nimittäin keskiviikkona ja torstaina sitä, että oliko tuo tunne ihan oikeasti todellinen vai kuvittelinko osan siitä. Eilisen jälkeen ei ole mitään epäselvää, tunne on ihan aito ja olemassa oleva edelleen.

J:n ei ollut tarkoitus jäädä yöksi, tulla vaan piipahtamaan illalla. No, aamulla heräsin kuitenkin J:n kainalosta. Meillä ei myöskään ollut tarkoitus tehdä mitään muuta kuin nukkua. J tietää jo edellisen suhteeni seksiongelmista ja myös J:n edellinen suhde oli kaatunut vastaavanlaisiin ongelmiin. Siksi seksi olikin molemmille pieni kysymysmerkki, miten se tulee meidän kohdallamme menemään. Mietin myös sitä, että kun on itsetunto-ongelmiakin ollut, niin miten luontevasti voin olla ilman vaatteita toisen edessä. Muun muassa näiden syiden takia oli tarkoitus olla harrastamatta seksiä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Kun kemiaa on puolin ja toisin, niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla, on suunnattoman vaikea hillitä itseään. Varsinkin kun vieressä on täydellinen mies, joka näyttää hyvältä, on ihana, suutelee hyvin ja joka selvästikin tykkää minusta. Yksi asia johti sitten toiseen ja kaikki lupaukset siitä, että ei seksiä vielä, lensivät ihan taivaan tuuliin.

Ja hyvä että lensivät! Ei koskaan kenenkään kanssa seksi ole ensimmäisellä (ja toisella ja kolmannella...) kerralla tuntunut tuolta! J teki kaiken oikein. Ihan kaiken. Missään vaiheessa en ajatellut sitä, miltä näytän tai että "kuuluuko" jotakin tehdä näin. Aivan sama, J:n kanssa tuollaisilla ei ole mitään väliä. J saa minut tuntemaan itseni täydelliseksi. Kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Harvinainen tunne muuten, täytyy sanoa. J:n kanssa voi oikeasti puhua kaikista asioista maan ja taivaan välillä, tiistaina puhuimme mm. Pohjois-Korean nykytilanteesta ja häistä ihan luontevasti, ilman että kumpikaan näki tilanteessa mitään outoa. Tänä aamuna taas, kahden tapaamiskerran jälkeen puhuimme kuin vanha aviopari siitä, mistä toinen seksissä erityisesti pitää.

On kuin olisimme hypänneet täysin sen alkukankeuden ja epävarmmuden yli, suoraan siihen vakiintuneeseen suhteeseen jossa on kuitenkin ne kaikki suhteen alkuvaiheen hyvät puolet. Googlettelin myös eilen ihmisten kokemuksia eri keskustelupalstoilta juurikin tällaisesta rakkaudesta ensisilmäyksellä ja lähes kaikki, jotka jotain tällaista olivat kokeneet, olivat samassa tilanteessa ja samaa mieltä vielä 10 vuoden naimisissaolon jälkeenkin. Ennen J:n tapaamista mietin joskus, että miten ihmeessä ihmiset uskaltavat mennä naimisiin, miten kukaan voi olla varma siitä, että haluaa olla juuri kyseisen ihmisen kanssa koko loppuelämänsä. Enää ei tarvitse miettiä sitäkään. On vaan niin käsittämättömän varma olo siitä, että tämä on ja kestää.

Kliseetä kliseen perään

En olisi koskaan uskonut tällaista viestiä kirjoittavani, koska en olisi koskaan uskonut tällaista tapahtuvan. Marraskuun alussa sain deittiprofiiliini viestin erittäin mielenkiintoisen kuuloiselta mieheltä. Vastasin, ja tästä alkoi päivittäinen, tooodeella pitkien sähköpostiviestien vaihtorumba. Viime viikolla mukaan tulivat tekstiviestit ja maanantaina ensimmäinen mesekeskustelu. Tiistaina sitten tapasimme, enkä uskaltanut odottaa liikoja, vaikka mies vaikutti viestien perusteella suorastaan täydelliseltä, enkä mitään negatiivista puolta tai piirrettä löytänyt. Niin monesti on tullut kuitenkin taivaista romahtaminen, kun olen innostunut ennen aikojani, eikä toinen osapuoli olekaan ollut samaa mieltä.

Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotain ihan muuta. Jotain, mille ei ole edes sanoja. Mikään siirappisinkaan romanttinen klisee ei tee oikeutta sille, mitä välillämme oli heti alusta asti. Noin kahden tunnin juttelun jälkeen oli jo aivan selvää, että tästä ei ole enää paluuta. Tuijotimme toisiamme pitkään silmiin ja (jälleen kliseisesti) koko maailma olisi voinut kadota ympäriltä, kumpikaan ei olisi huomannut. Mistään kolahduksesta ei voida puhua, paremminkin jonkun palapelin palan loksahtamisesta kohdalleen. Jokin käsittämätön varmuus siitä, että tässä se nyt on, tuli molemmille. Ei tämä myöskään ole hullaantumista, koska kummallakaan ei ole sellaista oloa, että ei voi olla erossa toisesta. Ihan hyvin voidaan olla. Kun ei se toinen vaan katoa siitä, sen tietää.

Jo ensimmäisenä iltana kumpikin puhui toiselle asioita, joita ei ole uskaltanut koskaan ääneen sanoa. Mitään tarvetta olla jotakin muuta kuin oikeasti on, ei ole. Ymmärrämme toisiamme lähes sanattomasti ja kai sitä voi puhua jonkinlaisesta sielunkumppanuudesta tai puuttuvan osan löytymisestä. Luottamus toiseen on jo nyt sellaisella tasolla, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet aina. Mitään vaivaannuttavaa tai tunnetta siitä, että tämä on väärin, tässä ei vaan ole.

Huikeaa. Pelottavaa. Ihan vitun mahtavaa, kuten mies siteerasi omia oppilaitaan. Käsittämätöntä. Lopullista. Tiedän, että tämän ihmisen kanssa olen todennäköisesti koko loppuelämäni. Siinä on mahdollisten tulevien lasten isä. Aviomies. Ihminen, jonka kanssa jaan sekä tulevaisuuden, että menneisyyden. Mikään aiempi koskaan ei ole ollut tällaista kuin tämä nyt.

Ensimmäinen

Tajusin vähän aikaa sitten, että minä haluan olla ensimmäinen. En paras, mutta tietyissä asioissa ensimmäinen. Kuukausi sitten, kun kävin R:n kanssa ensimmäisillä ja viimeisillä treffeillä, tiesin jo etukäteen että ei tästä tule mitään. Miksi? Siksi että R oli eronnut ja sillä hetkellä tajusin, että en halua sellaista miestä, joka on jo ollut naimisissa. Ajatus siitä, että mies on suunnitellut häitään jonkun toisen kuin minun kanssani, oli yllättävän häiritsevä. Tämä ajatus ei siis kohdistunut suoraan R:ään, vaan hänen tapaamisestaan lähti tällainen ajatuskulku.

Nyt olen kirjoitellut jonkin verran erään miehen kanssa, jolla on lapsia. Lupauduin jo menemään kahville, mutta tiedän että ei tästäkään mitään tule, niiden lasten takia. Tosin tässä on taustalla myös ihan käytännön kokemus. Eräällä ystävälläni on mies, jolla on edellisestä suhteesta kaksi lasta. Se kaikki säätäminen mikä liittyy lasten kulloiseenkin olinpaikkaan, kouluun ja harrastuksiin viemiseen ja yhteydenpitoon lasten äidin kanssa, ei kiitos. Toki juuri tässä kyseisessä tapauksessa lasten äiti osaa olla todella hankala ja varmasti sopuisampiakin esimerkkejä löytyy. Haluaisin kuitenkin välttää kaiken tuollaisen, jos vaan mitenkään mahdollista.

Tiedän, että olen itsekäs ja että en voi välttämättä valita sitä, minkälainen miehen tausta on. Mutta onko tuollainen valintaperuste yhtään sen väärempi kuin vaikkapa se, että luonteet ovat niin erilaiset ettei suhteesta tule siksi mitään? Minä haluan olla se ensimmäinen, niin tärkeä ihminen että olen ensimmäinen ja ainoa vaimo ja lasten äiti. Tiedän, että tämä on oikeastaan aika absurdi ajatus ihan siksikin, että olen ollut kihloissa. En myöskään ole varma siitä, haluanko naimisiin tai lapsia, mutta se mahdollisuus pitää olla olemassa. Tapasin jokin aika sitten netissä myös miehen, joka sanoi ettei koskaan halua naimisiin. Vaikka en itsekään ole naimisiinmenosta ollenkaan varma, tuossa tilanteessa tuntui että joku olisi läimäyttänyt avoinna olevan oven nenäni edestä kiinni. Minulla pitää olla mahdollisuus valita ja mielellään myös niin, että olen toiselle osapuolelle se ensimmäinen ihminen, jonka kanssa valinta tehdään.

Minne katosi päivät?

Mihin ihmeeseen aika oikein katoaa? Vasta oli kesä ja nyt eletään jo marraskuuta! Töissä tunnit kuluvat kliseisesti kuin siivillä, mikä tietysti on ihan positiivinen asia. Tuntuu vaan, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän on vielä tehtävää...

Kumma juttu on myös se, että silloin kun vähiten odottaa, alkaa tapahtua. Miesrintamalla ei niinkään, mutta muuten. Olin tosiaan viime viikolla sekä kirjamessuilla että eräässä oman alani kaksipäiväisessä seminaarissa ja seminaarissa käsiteltiin mm. voimaantumista. Tuon luennon pitäjä esitteli mallin (jonka tekijän olen jo autuaasti unohtanut), jonka mukaan ihmisen elämä menee tietyn syklin mukaan. Syklissä on neljä vaihetta ja ne toistuvat peräkkäin läpi koko ihmisen elämän. Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen kuunnellessani luennoitsijaa ja tajusin, että kyllä, juuri noin kaikki on elämässäni tapahtunut. Viimeisten puolentoista vuoden aikana olen ollut syklin negatiivisella puolella (ero ja työttömyys) ja sieltä pikkuhiljaa päässyt hiljaiselon kautta positiiviseen.

Luennoitsija sanoi, että positiivisessa, niin sanotussa ++ -tilanteessa ihmeellisiä asioita vain tuntuu tapahtuvan, ilman että niitä aktiiviseti edes koettaa toteuttaa. Minä olen siinä juuri nyt. Kirjamessuilla juttelin kollegani kanssa ja kävi ilmi, että vuodenvaihteen jälkeen organisaatiossamme järjestellään eräitä asioita uudelleen ja tämän seurauksena aukeaa mahdollisesti kokonaan uusi työpaikka, jota eräs työkaverini on hoitanut nyt oman toimensa ohella. Minä olisin siihen työhön aivan täydellinen sekä koulutukseltani että kokemukseltani ja se työpaikka taas auttaisi jatkossa saamaan haastavampia hommia. Tämä kollegani jo sanoi, että "asiahan on tällä selvä, sinä olisit siihen työhön juuri sopiva, jos vain haluat".

Ongelmia on tasan yksi. Pidän nykyisestä työstäni hurjasti ja olen vasta nyt päässyt kunnolla vauhtiin kaikenlaisten työhön liittyvien tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. Lisäksi työ on vakituinen, joten mihinkään määräaikaiseen hommaan en todellakaan lähde. Kuitenkin, tässä uudessa työssä palkka olisi luultavasti suurempi ja se houkuttelee. Samoin houkuttelee se kokemus, jota tuosta saisin ja joka tosiaan auttaisi esimerkiksi siinä vaiheessa, jos päätän jossakin vaiheessa vaihtaa paikkakuntaa. No, oma esimieheni keskustelee tuon uudesta työpaikasta päättävän ihmisen kanssa ja mahdollista olisi myös se, että tämä uusi työ tulisi osaksi nykyisen työni toimenkuvaa. Tämä olisi tietysti kannaltani kaikkein paras vaihtoehto, varsinkin kun oletan, että tässäkin tapauksessa palkka nousisi, enkä joutuisi jättämään ihania työkavereitani ja työympäristöäni kokonaan.