En olisi koskaan uskonut tällaista viestiä kirjoittavani, koska en olisi koskaan uskonut tällaista tapahtuvan. Marraskuun alussa sain deittiprofiiliini viestin erittäin mielenkiintoisen kuuloiselta mieheltä. Vastasin, ja tästä alkoi päivittäinen, tooodeella pitkien sähköpostiviestien vaihtorumba. Viime viikolla mukaan tulivat tekstiviestit ja maanantaina ensimmäinen mesekeskustelu. Tiistaina sitten tapasimme, enkä uskaltanut odottaa liikoja, vaikka mies vaikutti viestien perusteella suorastaan täydelliseltä, enkä mitään negatiivista puolta tai piirrettä löytänyt. Niin monesti on tullut kuitenkin taivaista romahtaminen, kun olen innostunut ennen aikojani, eikä toinen osapuoli olekaan ollut samaa mieltä.
Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotain ihan muuta. Jotain, mille ei ole edes sanoja. Mikään siirappisinkaan romanttinen klisee ei tee oikeutta sille, mitä välillämme oli heti alusta asti. Noin kahden tunnin juttelun jälkeen oli jo aivan selvää, että tästä ei ole enää paluuta. Tuijotimme toisiamme pitkään silmiin ja (jälleen kliseisesti) koko maailma olisi voinut kadota ympäriltä, kumpikaan ei olisi huomannut. Mistään kolahduksesta ei voida puhua, paremminkin jonkun palapelin palan loksahtamisesta kohdalleen. Jokin käsittämätön varmuus siitä, että tässä se nyt on, tuli molemmille. Ei tämä myöskään ole hullaantumista, koska kummallakaan ei ole sellaista oloa, että ei voi olla erossa toisesta. Ihan hyvin voidaan olla. Kun ei se toinen vaan katoa siitä, sen tietää.
Jo ensimmäisenä iltana kumpikin puhui toiselle asioita, joita ei ole uskaltanut koskaan ääneen sanoa. Mitään tarvetta olla jotakin muuta kuin oikeasti on, ei ole. Ymmärrämme toisiamme lähes sanattomasti ja kai sitä voi puhua jonkinlaisesta sielunkumppanuudesta tai puuttuvan osan löytymisestä. Luottamus toiseen on jo nyt sellaisella tasolla, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet aina. Mitään vaivaannuttavaa tai tunnetta siitä, että tämä on väärin, tässä ei vaan ole.
Huikeaa. Pelottavaa. Ihan vitun mahtavaa, kuten mies siteerasi omia oppilaitaan. Käsittämätöntä. Lopullista. Tiedän, että tämän ihmisen kanssa olen todennäköisesti koko loppuelämäni. Siinä on mahdollisten tulevien lasten isä. Aviomies. Ihminen, jonka kanssa jaan sekä tulevaisuuden, että menneisyyden. Mikään aiempi koskaan ei ole ollut tällaista kuin tämä nyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Onnea ihan hirveästi! Voin kuvitella miten mahtavalta tuollainen äkkirakastuminen tuntuu. Yritä aina välillä päivitellä blogiisi kuulumisianne ja miten teillä menee. Muista kuitenkin, että mistään loppuelämän yhdessäolosta on aika vaikea mennä sanomaan mitään, kun elämä on niin hirveän pitkä ja mitä vaan voi tapahtua. Mutta toivottavasti suhteenne kestää mahdollisimman pitkään.
VastaaPoistaKiitos. Olen vieläkin ihan hämmennyksissä siitä, että voiko tuollaista edes tapahtua? Näköjään voi :) Ja toki tiedän, että loppuelämän yhdessäolosta on vaikea sanoa mitään, varsinkin kun koko juttu on ihan alussa. Mutta sitä toivon ja siihen uskon ja luotan, mitään muuta mahdollisuutta kun ei vaan tunnu olevan :).
VastaaPoista