Tauko

Tämä blogi jää nyt pakolliselle sairaslomalle. Lähdin aamulla normaalisti töihin, mutta muutaman sadan metrin päässä liukastuin ja kaatuessa otin molemmilla käsillä vastaan. Tulos? Molemmissa ranteissa murtuma ja seuraavat 5 viikkoa kuljen molemmat kädet kipsissä. Koska en pysty tekemään juuri mitään itse, lähden äidin hoivattavaksi seuraaviksi viikoiksi ja en blogia siellä varmaankaan päivitä. Enkä kyllä usko että miesrintamallakaan mitään mainittavan arvoista tapahtuu, kipsikätisenä tuskin mikään älytön flaksi kävisi... Vaikka toisaalta keskustelun avaus olisi kyllä hyvin helppoa!

Tässä vielä muutamia asioita, joita on hankala tehdä kädet särkevinä ja kipsattuina:

- farkunnappien avaaminen
- takin laittaminen hengariin
- ulko-oven avaaminen avaimella
- särkylääkepurkin kannen avaaminen
- kosketusnäytöllisen puhelimen käyttäminen
- käsilaukun kantaminen
- auton oven avaaminen

Innolla odotan jatkoa, koska kokemuksesta tiedän esimerkiksi suihkussa käynnin olevan kipsi kädessä hankalaa. Luvassa on ongelmia mm. seuraavissa asioissa:

- syöminen ja varsinkin veitsen käyttö
- suihkussa käynti ja hiusten pesu
- tavaroiden kantaminen
- pukeminen
- lähes kaikki toiminnot, joihin tarvitsee käsiä

Sairaslomalla en siis todellakaan aio tehdä juuri mitään, koska en yksinkertaisesti pysty. Tv:n katselu ja lukeminen tulevat olemaan seuraavien viikkojen viihdykkeitä.

Mistä on hyvät päivät tehty?

Heti aamulla herätessäni tunsin, että tästä päivästä tulee erityisen hyvä. Mitään erityistä ei ollut tiedossa, ihan normaali työpäivä vain. Silti, seuraavat pienet ja vähän isommatkin asiat ovat tänään saaneet hymyn huulille:

-Auringonpaiste ja kevään tuoksu ulkona
-Töissä sain kuulla, että työsopimustani hyvin todennäköisesti jatketaan jälleen ja esimies vihjaisi, että pidempikin pesti saattaisi olla luvassa
-Kiva miespuolinen asiakas, jolla oli aivan ihanat kuparinpunaiset, pitkät hiukset ja joka näyttää oikeastaan aika paljon Ylex:n Tom Nylundilta
-Faith no moren tuleminen ilosaarirokkiin. Tämä uutinen loksautti suun auki ja jollen olisi ollut keskellä toria, olisin luultavasti kiljunut riemusta
-Hyvä musiikki. Tänään ovat ilostuttaneet mm. Tuomon Ordinary, Paloma Faithin Upside Down, Finntrollin En mäktig här ja Zen cafén Tuulensuoja.
-Edessäni oleva kulhollinen jäätelöä
-Postissa tullut Maailman ihanimmat leivonnaiset -kirja, jonka olin täysin autuaasti unohtanut tulevan erään lehtitilauksen lahjana
-Oma elämä. Minulla on ihania ystäviä, kiva asunto ja työpaikka. Mitä sitä ihminen muuta oikeastaan tarvii edes?

Miesten logiikkaa

Ihmisen mieli on oikeastaan aika kummallinen. Kun vihdoin eilen sain A:lta vastauksen viikon hiljaisuuden jälkeen, ei tänään tunnu oikeastaan miltään. No, ehkä vähän huijatulta... Itse asiassa alan kääntää koko tilannetta päinvastaiseksi päässäni ja jo nyt on suhteellisen vaikea muistaa sitä ihastumisen tunnetta joka minulla A:n kanssa oli. Mietin myös tapaamisiamme ja A:n käytöstä, yrittäen sitä kautta saada jotain vinkkejä miten koko tilanne päättyi tähän. Ja niitä on!

Yksi esimerkki tästä on viimeinen tapaamisemme kaksi viikkoa sitten. Minulla oli tunne, että A yritti ottaa jo silloin etäisyyttä, ei vastannut silittelyihini, eikä halunnut seksiä. Tuli myös sellainen olo, ettei A halua olla niin lähellä minua. Jos A kerran ajatteli jo silloin noin, miksi ihmeessä sitten ehdotti vielä tapaamista viikonlopulle? Ja sitten siirsi tapaamista ja lopetti yhteydenpidon. Eikö olisi ollut helpompi sanoa jo silloin suoraan että ei tästä taida tulla mitään, ei muistella pahalla?

Lueskelin eilen illalla myös päiväkirjaani (manuaalista sellaista) ja huomasin, että jo aiemmin minulla oli A:n suhteen epävarma olo. A ei esimerkiksi laittanut kovinkaan usein oma-aloitteisesti tekstiviestejä, eikä yleensä aloittanut keskustelua messengerissä. Ja tietsti se deittiprofiilissa käynti ja sen muokkaaminen... Kuitenkin kaikki epäilykset katosivat aina A:n seurassa. A oli se, joka ehdotti seuraavaa tapaamista ja pyysi luokseen. A oli se, joka otti kainaloon ja suuteli, ja joka sanoi että olen kaikkea muuta kuin tylsää seuraa. A oli se, joka sanoi, ettei todellakaan haittaa että jään yöksi, päinvastoin. Ja sanovat vielä, että naiset lähettävät ristiriitaisia viestejä!

Se siitä sitten

Tänään A antoi vihdoin kuulua itsestään. Kun avasin mesen, oli siellä offline-tilan aikana tullut viesti, jonka pääsisältö kuului jotenkin näin: "Anteeksi etten ole vastannut, mutta on ollut kaikenlaista. Olen myös miettinyt tapaamistemme aikana että ei meillä ole oikeastaan hirveästi yhteistä, eikä sitä kuuluisaa kolahdustakaan ole tullut. Lisäksi tapasin sattumalta live-elämässä erään neidin, jonka kanssa aion varmaankin kulkea polkuni loppuun asti. Sori kaikesta."

Vituttaa. Ärsyttää. Suututtaa. Itkettää. Raivostuttaa. Olen eri mieltä siitä, etteikö meillä muka olisi mitään yhteistä. Oli paljonkin. Leffamaku, huumorintaju, musiikkimaku osittain, tietyt arvot, matkustelu, huvipuistoista pitäminen. Meillä oli kivaa yhdessä, enkä oikeasti huomannut mitään viitteitäkään siihen suuntaan, että ei olisi kolahtanut. A sanoi tykkäävänsä minusta ja monta kertaa sanoi eri tavoin, että viihtyy seurassani. Fyysistä himoa oli, puolin ja toisin. Olihan meissä myös paljon eroja, mutta niin pitää ollakin. Ei siitäkään mitään tule, jos molemmat ovat aivan samanlaisia.

Mutta jos ei kerran kolahtanut, niin minkäs sille voi. En minäkään halua olla suhteessa, joka on vain "ihan kiva". Been there, done that. Luulin jo hetken, että tässä saattaisi sitä jotain ollakin, mutta ei. Sitä paitsi, mikä tapa tuo nyt on laittaa välit poikki, mesen kautta? Olisin toivonut A:lta edes sen verran pokkaa että olisi sanonut asian silmätysten tai edes puhelimessa... Nyt taidan jättää nettideittailun kokonaan ainakin hetkeksi ja yrittää pitää silmät auki reaalimaailmassa.

Hiljaiseloa

En ole vieläkään kuullut A:sta yhtään mitään sunnuntain jälkeen. Maanantaina olin raivoissani, tiistaina hypin seinille, keskiviikkona olin alistunut kohtalooni ja tänään olen aivan sama -tuulella. Jälleen kerran Lintupuu puhui minulle järkeä ja valotti hiukan miesten ajatusten ihmeellistä maailmaa. On aivan hyvin mahdollista, että A on lähtenyt jonnekin, eikä ole katsonut tarpeelliseksi kertoa siitä minulle mitään. Miksi olisikaan, kun emme kuitenkaan vielä seurustele tai ole tilivelvollisia toisillemme tekemisistämme. Tätä teoriaa tukee myös se, että A ei ole ollut messengerissä koko viikolla (tai on poistanut minut listaltaan kokonaan), eikä ole myöskään käynyt deittiprofiilissaan koko viikolla.

Tähän väliin pieni ajatusleikki. Jos olisin mies ja joutuisin sunnuntaina perumaan tapaamisen (tai, jos ihan pilkuntarkkoja ollaan, siirtämään näkemistä. Näin A viestissään sanoi), ottaisin vastapuoleen todennäköisesti yhteyttä vasta kun tiedän koska olen jälleen tavattavissa. Jos A todella on lähtenyt yht'äkkiä jonnekin eikä välttämättä tiedä koska palaa, on ihan ymmärrettävää sopia näkemisestä vasta kun sellainen on taas mahdollista.

Tottakai myös täydellinen välien katkaisu on mahdollista, voi olla että A ei vaan tahdo enää tavata minua. Mutta uskon tuntevani A:n jo sen verran hyvin, että tällainen käytös vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä. En myöskään (ainakaan tietääkseni) antanut itsestäni sellaista kuvaa että en ymmärtäisi yksinkertaista lausetta "en halua jatkaa enää tapailua" ja muuttuisin siinä samassa housunlahkeessa roikkuvaksi hirviöksi, joka anelee toista yrittämään vielä. Enkä rehellisesti sanottuna keksi yhtä ainoaa hyvää syytä siihen, miksi A tekisi täydellisen katoamistempun vaivautumatta selittämään tekoaan ollenkaan.

Olemme viihtyneet hyvin yhdessä, A on sanonut tykkäävänsä minusta ja sanonut myös ettei tapailisi minua jollei uskoisi tästä jotain kehittyvän. Fyysinenkin puoli täytyy ottaa huomioon. Seksi on molempien mielestä välillämme erittäin hyvää, miksi ihmeessä katkaista välit jos hyvää seksiä on saatavilla (miesnäkökulmasta ajateltuna ainakin)? Ja JOS A osoittautuukin kusipääksi, joka tosiaan on päättänyt pyyhkiä minut elämästään kokonaan, se on sitten hänen ongelmansa. Eipähän tiedä mitä menetti.

Masentunut

Juuri tällä hetkellä olen aivan varma siitä, että ei tästä tule yhtään mitään. Meidän piti A:n kanssa tavata tänään, mutta A perui. Syy? Pitää ehtiä lenkille ja salille ja koulutehtäväkin pitäisi tehdä. Sinänsä aivan järkeviä syitä, mutta jostain syystä tuntuu siltä, että A vetäytyy pikku hiljaa koko jutusta. Kysyin että koska sitten nähtäisiin, mutta mitään vastausta ei ole tullut...

En osaa luottaa itseeni, enkä toisaalta myöskään A:han. Koska olemme tunteneet vasta kuukauden, en oikeastaan tunne A:ta vielä kovinkaan hyvin. Tällaisina hetkinä kuin nyt, olen varma siitä, että kaikki on ollut vain valhetta ja A vedättää minua täysillä. Niin paljon olen kuullut tarinoita netissä tavattujen miesten epärehellisyydestä, että en osaa olla epäilemättä. Jokin järjen ääni yrittää sanoa, että mitä ihmeen syytä A:lla olisi näin tehdä, mutta keksin koko ajan syitä tukahduttaakseni äänen sisälläni.

Kaikkea tätä tasapainottaakseni huomaan taas kontrolloivani syömistäni. Aivan samoin kuin viime kesänä eron ollessa pahimmassa vaiheessa. Koska en voi itse hallita tunteitani tai suuntaa johon ollaan menossa, yritän pitää langat käsissäni syömisen kautta. Toisin sanoen tunnen hallitsevani edes jotain osaa itsessäni kun pystyn olemaan syömättä. Samalla paino saattaa pudota muutamalla kilolla ja tunnen oloni taas paremmaksi. Ehkä.

Tapailemisen vaikeudesta

Poistin oman deittiprofiilini netistä. En todellakaan halua tapailla muita kuin A:ta ja toivon, että A ajattelee samoin. Minua ei kiinnosta saada treffikutsuja yli 40-vuotiailta miehiltä, joilla ei ole mielessä muuta kuin seksi. En halua saada kymmenille naisille samanaikaisesti lähetettyjä massaposteja. En halua enää etsiä ketään tai tulla löydetyksi, haluan keskittyä tasan yhden ihmisen tapailuun. A:n profiili on netissä edelleen, mutta aion ottaa asian puheeksi kun viikonloppuna näemme.

Olemme tapailleet nyt suunnilleen kuukauden, enkä usko että A tapailee lisäkseni muita. EIkö sen profiilin sitten voi jo poistaa? Jos tästä ei mitään kuitenkaan tule, voihan ilmoituksen laittaa sitten takaisin! Jos A on syystä tai toisesta vastahakoinen poistamaan omaa profiiliaan, se kertookin ihmisestä sitten kaiken tarpeellisen... Ei mielestäni ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että kuukauden tapailun jälkeen ei enää tapailla muita, varsinkin kun suhde on jo intiimillä tasolla. Samalla myös selviää se, missä tässä A:n mielestä oikeastaan mennään. En halua ahdistaa toista seinää vasten ja vaatia että nytkylläruvetaanseurustelemaan, vaan tietää sen, olemmeko suunnilleen samalla aaltopituudella. Minun mielestäni tämä on keskivakavaa tapailua, jolla on hyvät edellytykset muuttua myöhemmin seurusteluksi. Mutta jos A ajatteleekin että tässä nyt vain kevyesti deittaillaan ja etsitään samalla myös muita mahdollisia treffikumppaneita, ei me todellakaan olla samalla viivalla asian suhteen.

En edelleenkään halua karkottaa A:ta luotani yli-innokkuudella ja ymmärrän sen, että edetään hitaasti. En myöskään aio suoraan kysyä että missämenytmennään tai sanoa että meidänpitäisinytvähänpuhua. Ajattelin vain ilmoittaa että "otinpa muuten oman profiilini pois, enkä halua tapailla muita. Entä sinä?".

Ylitulkintaa ja -analysointia

Ongelmani on ylitulkinta. Jos todella, todella pidän jostakusta, en osaa olla tulkitsematta jokaista lausetta, tyhjää kohtaa keskustelussa, suudelmaa, suutelematta jättämistä ja sanomatta jätettyä sanaa. Tapaamisen tai keskustelun jälkeen pyörittelen päässäni ajatuksia että mitähän se nyt tarkoitti sillä ja tällä ja miksi se ei nyt suudellut ja miksi se sanoi niin ja näin. Mietin myös omia sanojani ja tekemisiäni ja keksin sata parempaa tapaa ilmaista asia. En osaa ottaa rennosti, vaan mielessä pyörii jatkuvasti juuri käydyt keskustelut ja en voi olla ajattelematta sitä, mitä toinen ajattelee minusta.

Periaatteessa tiedän, että jollen kelpaa sellaisena kuin olen, antaa sitten olla. Käytännössä yritän kuitenkin miellyttää liikaa ja pohdin jatkuvasti millaisen vaikutelman annoin, kun kerroin itsestäni asian x. Keskustelun aikana en juurikaan mieti mitä suustani päästän, mutta myöhemmin manaan että pitikö sekin nyt mennä möläyttämään ja mitähän se nyt ajattelee kun sanoin niin.

Eilinen on loistava esimerkki tästä. Olin A:n luona ja koska olimme molemmat aika väsyneitä, lähinnä vain makailimme sohvalla telkkaria katsellen ja niitä näitä jutellen. Silittelin toista puolihuolimattomasti samalla ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia, mutta A ei juurikaan vastannut silittelyihini. Mikä oli ensimmäinen mieleeni tuleva ajatus? "noniin, tässä se nyt oli. A ei halua enää olla minkäänlaisissa tekemisissä kanssani, kun menin juuri sanomaan, että olen pari kertaa teininä poltellut pilveä." Mitä ihmettä, minkälaisella logiikalla tuollainen ajatuskuvio on oikeasti mahdollinen?

Kun olin lähdössä, A antoi normaaliin tapaan pusun ja sanoi että "voitaisiin tehdä viikonloppuna jotakin, ollaan siitä yhteyksissä sitten lähemmin kun nyt ei ajatus oikein juokse". Kaikki hyvin siis, A haluaa edelleen tavata ja järjellä ajateltuna oli vain oikeasti sen verran väsynyt ettei jaksanut kiehnätä kanssani sohvalla sen kummemmin. Miksi sitten kuitenkin koko loppuillan ajattelin että ei A oikeasti halua enää tavata, ei halua enää kanssani seksiä ja ei oikeastaan ole enää edes kiinnostunut? Sen takia, ettei A silitellyt minua, eikä tehnyt aloitetta kunnon suuteluun. Täysin taka-alalle painui se, että A kuitenkin otti minut kainaloonsa makailemaan ja sanoi että haluaa tavata viikonloppuna. Jos mies sanoo että haluaa tavata viikonloppuna, mies haluaa tavata viikonloppuna, eikö? Minkä ihmeen takia A sanoisi niin, jollei sitä oikeasti tarkoittaisi?

Itseluottamus ei todellakaan ole vahvimpia puoliani.

Liian hyvää ollakseen totta?

Juttelin tuossa Lintupuun kanssa siitä, miksi tunnen oloni näin epävarmaksi A:n suhteen. Kaikki merkit viittaavat siihen, että A pitää minusta ja haluaa viettää aikaa kanssani, onpa A sanonut sen ihan suoraankin. Miksi sitten käyn kurkkimassa A:n profiilia ja ajattelen heti pahinta kun huomaan A:n käyneen siellä?

Yksi selitys on se, että on edelleen vaikea uskoa jonkun ihan oikeasti pitävän minusta ja haluavan minua. Jos on monta vuotta uskonut ja uskotellut itselleen olevansa epähaluttava, on todella hankalaa kääntää ajatusmalli kokonaan toisin päin. Mitä, minäkö haluttava? Ihana? Joku haluaa viettää oikeasti aikaa kanssani, miksi?

Toinen syy on se, että A:n kanssa kaikki tuntuu oikealta ja hyvältä. Alusta asti A:n seurassa on ollut helppo ja rento olla. Keskustelun tyhjiä kohtia ei tarvitse täyttää tyhjällä puheella, on luontevaa olla myös hiljaa. Kaikesta voi puhua, omia mielipiteitään ei tarvitse häpeillä tai salailla ja toisen seurassa on vain niin onnellinen olo. Kemiaa löytyy ja seksi on jo näin alussa käsittämättömän hyvää. Siinäpä onkin suurin ongelma, tämä tuntuu liiankin täydelliseltä ja hyvältä. En pysty luottamaan siihen, että jotain tällaista voi oikeasti tapahtua, minulle! Odotan alitajuisesti koko ajan että joudun kuitenkin pettymään, mitä sellaista minussa muka on, mikä saisi A:n kiinnostumaan?

Järjellä ajateltuna mikään A:n käytöksessä ei viittaa kiinnostuksen puutteeseen. A ehdottaa tapaamisia, sanoo tykkäävänsä, silittelee, muistaa mistä olen puhunut, kuuntelee ja ottaa kainaloon. Laittaa minulle ruokaa, muistaa että pidän niskan hyväilystä, haluaa olla mahdollisimman lähellä ja sanoo miten kiva kanssani on olla. Nyt yritän pitää mielessä Lintupuun sanat siitä, että olen ihana, söpö, fiksu ja haluttava nainen, joka ansaitsee onnellisuutta ja jonka pitää nauttia ihastumisen tunteesta.

Voi elämä, part 2.

Sarjassamme helpompi olisi kysyä suoraan, mutta koska en kehtaa, kuvittelen pahimmat mahdolliset skenaariot. Kävin vakoilemassa jälleen kerran A:n deittiprofiilia ja ehdin jo riemastua kun en sitä heti haulla löytänyt. Seonottanutsenpois! Sehaluaaollavainmunkanssa! IIIKKK!!! Karu paluu todellisuuteen oli kuitenkin toisenlainen. Löysin profiilin pienen etsimisen jälkeen ja A oli muokannut sitä tänään ja lisännyt sinne joitain uusia tietoja! Wtf? Miksi?

Vaihtoehto A: Olen huomattavasti enemmän innoissani koko meidän jutusta kuin A ja kuvittelen tästä liikoja, vaikka A on monesti viitannut siihen, että haluaa olla kanssani tekemisissä jatkossakin.

Vaihtoehto B: A on pelimies joka vain pelleilee kanssani, eikä oikeasti halua mitään vakavaa.

Vaihtoehto C: A haluaa pitää kaikki vaihtoehdot avoinna ja tapailla muitakin, ennen kuin tekee mitään sen kummempia päätöksiä.

Vaihtoehto D: Olen vainoharhainen idiootti.

Kaikkea pitää kokeilla?

Koska innostun asioista helposti, kiinnostus saattaa lopahtaa aivan yhtä nopeasti. Nettideittailun pikakokeilun jälkeen päätin lopettaa kaiken miehiin liittyvän ja keskittyä olemaan vain yksin. Järkevä päätös, sanoisi moni. Tämän hetken Assie sanoisi myös niin viime syksyn Assielle... Mutta ei, eihän mikään ole niin yksinkertaista. Eräissä pippaloissa päädyin sitten ensin samaan taksiin, sitten samaan baariin ja lopulta saman peiton alle erään entisen työkaverin kanssa.

Luulin ja yritin uskotella itselleni että tästähän sitä vasta jotain voi tullakin, tässä miehessä on paljon hyviä ominaisuuksia! En suostunut näkemään sitä, että kyseiset ominaisuudet olivat lähes sataprosenttisesti samoja kuin ex-avomiehessäni, vaatetyyliä myöden. M oli korvike, mies jonka kanssa oli helppo harrastaa seksiä. Missään vaiheessa en kuitenkaan ollut ihastunut, enkä muutaman alkuviikon jälkeen juurikaan halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Oli aivan sama tuliko M luokseni vai ei ja jos ei, niin sen parempi. Kolmisen kuukautta jaksoin asenteella "ihan kivaa", mutta sitten tajusin, että tämähän vain vie ojasta allikkoon! Laitoin sitten koko jutun poikki ja tajusin, että kai jonkinlainen laastarisuhde on pakollinen osa eroprosessia.

Vasta tuon laastarisuhteen jälkeen pystyin näkemään oman toimintani avoeron jälkeen selvästi. Olin käyttäytynyt naurettavasti ja etsinyt lohtua aivan vääristä paikoista. Nopealla deittailulla yritin vain vakuutella maailmalle (ja erityisesti eksälleni) että minä olen ihana ja haluttava ja saan miehen jos niin haluan. Oikeasti olisi kannattanut miettiä sitä, mitä minä haluan ja tarvitsen. On pakko ensin opetella olemaan yksin, eikä siirtää vastuuta onnellisuudesta toisen ihmisen harteille.

Liian paljon, liian pian

Olen helposti innostuvaa tyyppiä ja kun saan jotain päähäni, haluan toteuttaa sen heti. Kaikkimullehetinyt on erittäin tuttu tunne siis... Olikin siis ihan luonnollista, että heti eron jälkeen halusin aloittaa treffailun uudestaan! Selittelin itselleni, että olen varmasti päässyt jo erosta yli, enkä etsi ketään väkisin. Tässä vaiheessa erosta oli aikaa noin kuukausi, uskoinkohan itsekään mitä tällä yritin todistaa? Uppouduin kuitenkin nettideittailun ihmeelliseen maailmaan ja kävin hyvin lyhyen ajan sisällä kolmen eri ihmisen kanssa ulkona.

Erääseen näistä hullaannuin täysin, pelkkien viestien perusteella. Tiesin kyseisen ihmisen tutuntutun kautta ja ennen kuin tapasimme, mahassani lenteli erittäin suuria perhosia ja olin varma, että tässä on elämäni mies. Niin täydelliseltä ja sopivalta S vaikutti, että en uhrannut ajatustakaan sille, ettei se välttämättä toimi. Kuka arvaa mitä tapahtui? Tapasimme, tulimme hyvin toimeen, mutta välillämme ei ollut minkäänlaista kemiaa. Ihan kuin olisin ollut treffeillä hyvän ystävän kanssa! Lisäksi S puhui aivan liikaa. Jos treffeillä ei saa suunvuoroa toiselta, jotain on pielessä... Ihastuin mielikuvaan ihmisestä ja vielä pitkään tapaamisen jälkeen haaveilin, että jonain päivänä S tajuaa minun olevan täydellinen hänelle.

Jälleen kerran, jälkiviisas on helppo olla. Niin moni asia meni tuossa metsään. Hullaannuin mielikuvaan. Oli liian aikaista. Meillä ei kemiat kohdanneet. Halusin vain näyttää itselleni (ja eksälleni, joka löysi uuden tyttöystävän jo eroprosessin aikana), että kyllä minäkin jonkun saan ja ansaitsen! Olen täysin sinut eron kanssa ja tästä sitä vaan löydetään täydellinen mies heti! Itselleen valehtelu on äärimmäisen helppoa.

Onnellisuudesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon onnellisuutta ja sitä, mikä tekee minusta onnellisen. Olen aina ollut ehdottoman optimistinen ihminen ja avoeron jälkeen tuntui, kuin taakka olisi pudonnut harteilta. Minä voin olla tästä lähtien onnellinen juuri sellaisilla tavoilla kuin haluan, eikä tarvitse ottaa huomioon ketään muuta. Vaikka ero oli tähänastisen elämäni rankin kokemus, ensijärkytyksen jälkeen ymmärsin sen olevan juuri sitä mitä tarvitsen nyt. Optimismi nosti pitkän pessimismikauden jälkeen päätään ja kun asuntoasiatkin järjestyivät paremmin kuin hyvin, aloin rakentaa omaa elämääni uudestaan.

Tajusin, että olin elänyt aivan liikaa suhteen kautta ja luottanut siihen, että se tekee minusta onnellisen, kunhan yritän tarpeeksi. Halusin tehdä avomieheni kanssa lähes kaiken yhdessä ja takerruin liikaa meihin. Mitä enemmän ajauduimme suhteessa erillemme, sitä enemmän yritin rakentaa kaikesta huolimatta yhteistä tulevaisuutta. Hukkuva takertuu viimeiseen oljenkorteen, on ehkä kaikkein osuvin latteista sananlaskuista kuvaamaan sitä tilannetta jossa vielä vuosi sitten olin.

Kun lopulta pääsin muuttamaan omaan pikku yksiööni, olin pitkästä aikaa todella onnellinen. Huomasin, että en tarvitse onnellisuuteni tueksi ketään toista, vaan minun pitää opetella tuntemaan itseni ja se minä, joka olen nyt. Pienet asiat, kuten uudet verhot tai uusi, ihanan pörröinen matto, saivat hymyn huulille. Muuttaminen pois vanhasta asunnosta oli puhdistava kokemus kaikin puolin. Pääsin eroon avomiehen haamusta sellaiseen asuntoon, joka ei koskaan ollut ollut meidän, ainoastaan minun. Sain sisustaa sen juuri sellaiseksi kuin halusin, sain katsoa juuri niitä hömppäohjelmia joita halusin ja laittaa sellaista ruokaa josta vain minä pidän. Ymmärsin, että roikkuminen vanhassa suhteessa oli latistanut optimismini ja kadottanut onnellisuuteni. Kun pääsin vanhasta eroon, olin pitkästä aikaa onnellinen.

Huono itsetunto

Luin tuossa Lintupuun uusinta kirjoitusta ja aloin miettiä suhdetta omaan vartalooni. Lintupuun tavoin olen päärynävartaloinen, en ihannemitoissa mutten toisaalta myöskään ”iso tyttö”. Pidän ylävartalostani, mutta inhoan reisiäni ja lantiotani. Avoliittoni seksiongelmat saivat aikaan kuitenkin sen, että aloin inhota vartaloani ja aivan eron loppuvaiheessa onnistuin kehittämään itselleni pienimuotoisen syömishäiriön. Yritin tehdä itsestäni haluttavamman olemalla laihempi ja kaikkein helpoin tapa laihtua oli mielestäni olla syömättä. Kieroutunutta ajattelua, tiedän, mutta se oli tapani reagoida eroon. Hulluinta tässä on se, että avomieheni ei koskaan sanallakaan maininnut mitään negatiivista vartalostani, eikä se ollut syy siihen, miksi meillä meni sängyssä huonosti. Kehitin ongelman siis omassa päässäni seuraavanlaisella logiikalla: ”Mies ei halua seksiä kanssani, koska en ole haluttava. Olen siis liian lihava”. Syömättömyydelläni en rankaissut ketään muuta kuin itseäni ja oloni oli entistä surkeampi. Vaikka suhteeni vartalooni on tuon jälkeen hiukan parantunut, on minun edelleen vaikea nähdä itseäni sellaisena kuin olen. En myöskään ole tyytyväinen siihen millainen vartaloni on ja millaisia lukemia vaaka allani näyttää.

Tämän vuoksi on erittäin vaikeaa olla A:n edessä alasti. Kenen tahansa yhdenillanjutun kanssa seksin harrastaminen olisi paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, mutta kun vastassa on ihminen, jonka kanssa toivoo mahdollisesti yhteistä tulevaisuutta, muuttuu koko yhtälö hankalammaksi. En halua kertoa A:lle koko edellisen suhteen historiaa ongelmineen kaikkineen, joten pakko on vain uskaltaa, vaikka mieli tekisi kirkua että ”äläkatsomuakunoonnäinläski”. Ensimmäisellä kerralla asiaa helpotti pimeys ja yö, mutta toisella kerralla oli täysi valaistus päällä, enkä voinut piiloutua edes peiton alle. Asiaa ei myöskään yhtään helpota se, että A on hoikka ja erittäin hyvässä fyysisessä kunnossa. Tunnen itseni norsuksi A:n vieressä, vaikka yritän vaikuttaa itsevarmalta ja unohtaa että en pidä vartalostani.

Erosta

Kun aloimme puhua erosta ensimmäisiä kertoja viime keväänä, meni siitä pitkä aika varsinaiseen eroon. Kokeilimme terapiaa, yritimme yhdessä kaikkea mahdollista, mutta mikään ei enää auttanut. Useamman kuukauden ajan kestäneen prosessin aikana kaivoin vanhan, laatikon pohjalle hautautuneen päiväkirjani esiin, ja luin mitä olin kirjoittanut suhteemme alkuajoista. Järkytyin, kun huomasin pohtineeni eroa jo puolen vuoden seurustelun jälkeen! Intohimottomuus ja seksittömyys syinä jo silloin, tismalleen samat syyt, jotka lopulta kaatoivat suhteemme. Olen varma, että myös ex-avomieheni on omassa mielessään pyöritellyt eroa jo kauan ennen kuin uskalsimme sanoa sen ääneen.

Mikä sai sitten jatkamaan usean vuoden ajan suhteessa, jossa kumpikaan ei ollut täysin onnellinen? Olimme toistemme parhaita ystäviä ja uskon, että rakastimme toisiamme ihan oikeasti. Viihdyimme toistemme seurassa ja asuminen saman katon alla sujui paremmin kuin hyvin. Seksipuolta lukuunottamatta tietenkin... Toisena syynä oli varmasti turvallisuus. Hyppy tuntemattomaan, eroaminen pitkästä suhteesta vailla tietoa tulevasta, kamala ajatus! Täytyy opetella tuntemaan itsensä uudelleen, opetella mistä oikeasti pitää, mitä haluaa tehdä, millainen on yksin, ilman toista. Vannoin aina, että en jää epätyydyttävään suhteeseen, vaan lähden jos en ole onnellinen. Ei se kuitenkaan ole niin helppoa kun se täytyisi oikeasti tehdä.

Kärsimätön

Tällä hetkellä tapailen erästä miestä, josta kerron myöhemmin lisää. Koko juttu on vielä hyvin alkutekijöissään, mutta sisälläni velloo tunteiden ristiriita. Latteasti sanottu, mutta kuvaa täydellisesti tämänhetkistä olotilaa. Yritän hillitä itseni ja suhtautua tyynen viileästi koko tilanteeseen, vaikka oikeasti minun tekisi mieleni kysyä että missämenytoikeinmennään ja onkotääjoseurustelua ja minkäihmeentakiakäytedelleennettideittiprofiilissasi.

Kyllä, minä vakoilen koska A on viimeksi käynyt profiilissaan ja tulen mustasukkaiseksi. Mietin mielessäni että tapaileeko A jotakuta muutakin ja jos tapailee, niin miten ihmeessä voin pärjätä kellekään muulle? Vai käykö hän vain katsomassa onko tullut uusia viestejä vaimitähäh. Tunnustan, että oma profiilinikin on edelleen näkyvillä ja käyn siellä lähinnä siksi, että jos A katsoo profiiliani, näytän siltä kuin pitäisin muutkin vaihtoehdot avoimina. Yllätän välillä itsenikin tällä logiikalla...

Oikeasti olen korviani myöten ihastunut A:han ja kaikki merkit viittaavat myös vastavuoroisuuteen. Missään nimessä en halua tapailla ketään muuta tällä hetkellä, mutten toisaalta halua vaikuttaa yli-innokkaaltakaan ja karkottaa A:ta sillä pois. Yritän lukea rivien välistä jotakin, mitä siellä ei ole ja ajan itseni hulluuden partaalle miettimällä että miksisenyteivastaamunviestiin. Voi elämä.

Menneestä

Erosin monivuotisesta avoliitosta viime kesänä. Vaikka suhde ei todellakaan ollut täydellinen, kaukana siitä, tuntui eroaminen siltä, kuin koko maailma olisi romahtanut niskaan. Mistä ihmeestä löydän asunnon, miten onnistumme jakamaan yhteiset huonekalut, elektroniikan, yhteisen elämämme? Miten osaan olla ja elää yksin? Olin 19 kun aloitimme seurustelun, 20 kun muutimme yhteen. En ollut koskaan asunut yksin ja olin rakentanut koko elämäni sen varaan, että olemme yhdessä aina. Helppohan se on nyt sanoa, että ei kannata laskea kaikkea yhden kortin varaan, mutta kesällä sen hetkinen elämä tuntui päättyvän.

Toisaalta päällimmäisenä tunteena oli ristiriitaisesti helpotus. Nyt ei koskaan enää tarvitse painia saman ongelman kanssa uudestaan ja uudestaan, eikä tarvitse tuntea oloaan rumaksi, epäviehättäväksi ja haluttomaksi. Seksi oli sen suhteen kompastuskivi ihan ensi metreiltä lähtien, eikä seksielämämme ollut missään vaiheessa sitä, mitä olisimme molemmat halunneet sen olevan. Yritimme terapian avullakin korjata tilannetta, mutta sinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä, eikä kummallakaan ollut motivaatiota yrittää enää.

On vieläkin vaikea hyväksyä sitä, että annoin itseni pysyä niin pitkään sellaisessa suhteessa, jossa en tuntenut oloani haluttavaksi tai viehättäväksi. Oma seksuaalisuuteni oli täysin hukassa ja naiseuteni kadoksissa. Avomieheni kehui kyllä ulkonäköäni, mutta käänsi sängyssä selkänsä, kun yritin lähestyä. Tiedän kyllä, että ongelmat olivat paljon syvemmällä, mutta silloin syyllistin itseni. "Tuo ei halua seksiä kanssani, minussa on jotain vikaa." Hiukan eron jälkeen kysyin eksältäni varovasti että onko hänellä uuden tyttöystävänsä kanssa samanlaisia ongelmia kuin meillä oli. "Ei, kaikki menee hyvin". Pam, isku vyön alle. Mitäs halusin tietää.

Esittely

Hyviin tapoihin kuulunee itsensä esittely. Olen Assie, 25 ikävuoden rajapyykin muutama vuosi sitten ylittänyt neitonen. Tämä on blogi minusta ja ihmissuhteistani, niin menneistä kuin nykyisistäkin, niin ystävyydestä kuin parisuhteistakin. Tunteista, onnellisuudesta ja surullisuudesta. Tervetuloa mukaan!