Luin tuossa Lintupuun uusinta kirjoitusta ja aloin miettiä suhdetta omaan vartalooni. Lintupuun tavoin olen päärynävartaloinen, en ihannemitoissa mutten toisaalta myöskään ”iso tyttö”. Pidän ylävartalostani, mutta inhoan reisiäni ja lantiotani. Avoliittoni seksiongelmat saivat aikaan kuitenkin sen, että aloin inhota vartaloani ja aivan eron loppuvaiheessa onnistuin kehittämään itselleni pienimuotoisen syömishäiriön. Yritin tehdä itsestäni haluttavamman olemalla laihempi ja kaikkein helpoin tapa laihtua oli mielestäni olla syömättä. Kieroutunutta ajattelua, tiedän, mutta se oli tapani reagoida eroon. Hulluinta tässä on se, että avomieheni ei koskaan sanallakaan maininnut mitään negatiivista vartalostani, eikä se ollut syy siihen, miksi meillä meni sängyssä huonosti. Kehitin ongelman siis omassa päässäni seuraavanlaisella logiikalla: ”Mies ei halua seksiä kanssani, koska en ole haluttava. Olen siis liian lihava”. Syömättömyydelläni en rankaissut ketään muuta kuin itseäni ja oloni oli entistä surkeampi. Vaikka suhteeni vartalooni on tuon jälkeen hiukan parantunut, on minun edelleen vaikea nähdä itseäni sellaisena kuin olen. En myöskään ole tyytyväinen siihen millainen vartaloni on ja millaisia lukemia vaaka allani näyttää.
Tämän vuoksi on erittäin vaikeaa olla A:n edessä alasti. Kenen tahansa yhdenillanjutun kanssa seksin harrastaminen olisi paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, mutta kun vastassa on ihminen, jonka kanssa toivoo mahdollisesti yhteistä tulevaisuutta, muuttuu koko yhtälö hankalammaksi. En halua kertoa A:lle koko edellisen suhteen historiaa ongelmineen kaikkineen, joten pakko on vain uskaltaa, vaikka mieli tekisi kirkua että ”äläkatsomuakunoonnäinläski”. Ensimmäisellä kerralla asiaa helpotti pimeys ja yö, mutta toisella kerralla oli täysi valaistus päällä, enkä voinut piiloutua edes peiton alle. Asiaa ei myöskään yhtään helpota se, että A on hoikka ja erittäin hyvässä fyysisessä kunnossa. Tunnen itseni norsuksi A:n vieressä, vaikka yritän vaikuttaa itsevarmalta ja unohtaa että en pidä vartalostani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hoikkuus ei tarkoita etteikö A:llakin voisi olla kehonsa kanssa ongelmia - oman itsensä hyväksymisen ja painon välillä ei ole mitään loogista korrelaatiota (mieti nyt vaikka kaikkia Huippis kausia, ei ne likat ole yhtään sen tyytyväisempiä vaikka ovat pikkuriikkisiä)
VastaaPoistaLisäksi, ethän tiedä A:n esteettisistä preferensseistä - päärynä voi olla A:n mielestä naisellisen kauneuden äärimmäinen huipentuma! Juuri oli joku tutkimus jossa todettiin että muodokas naisvartalo aiheuttaa miesten aivoissa humalatilaa vastaavan kemiallisen reaktion -> kukas nyt sellaista ei haluaisi aiheuttaa? You go girl :)
H.
Ihan totta kyllä. Enemmänkin tässä ehkä häiritsee se, että "yleisten normien" mukaan miehen pitäisi olla kookkaampi ja naisen pienempi. Vaikka pituusero on oikein päin (tosin vain muutamalla sentillä), kokoero on päinvastainen. Kummallista tasa-arvoa muuten, nykyään on ihan yleistä että mies jää vaikkapa isyyslomalle tai pitää ruoanlaitosta ja se on mielestäni täysin ok, tottakai. Miksi ihmeessä sitten kokoero niin päin että nainen on suurempi, tuntuu jotenkin oudolta?
VastaaPoistaMietin tässä naisen historian kannalta, että onko tilanne koskaan oikeastaan ollut tuo, että naiset ovat pieni ja hentoja, ja miehet isompia ja voimakkaita? Eiköhän tässä olla läpi maailman historian kuljettu samoilla olemuksilla kuin nykyäänkin. Ihanteita on ollut aina, mutta kuka ne on luonnut? Kukas olikaan se taiteilija joka aina maalasi naiset miesvartalomalleilla? ;)
VastaaPoistano en tiedä onko tilanne oikeasti ollut tuo, mutta ainakin oman pääni sisällä miellän ideaalitilanteen tuollaiseksi. Olen siis näköjään luonut itselleni ihanteen, jota en kuitenkaan noudata :D.
VastaaPoista"Mies kookas, nainen pieni" logiikasta seuraa, että koska olen 155 senttimetriä, olen siis täydellinen tyttöystävä! Siis riippumatta siitä että en koskisi parisuhteeseen kymmenen metrin kepilläkään ja muutenkin miehistä aika vähät nakkaan... XD
VastaaPoistaH.