Menneestä

Erosin monivuotisesta avoliitosta viime kesänä. Vaikka suhde ei todellakaan ollut täydellinen, kaukana siitä, tuntui eroaminen siltä, kuin koko maailma olisi romahtanut niskaan. Mistä ihmeestä löydän asunnon, miten onnistumme jakamaan yhteiset huonekalut, elektroniikan, yhteisen elämämme? Miten osaan olla ja elää yksin? Olin 19 kun aloitimme seurustelun, 20 kun muutimme yhteen. En ollut koskaan asunut yksin ja olin rakentanut koko elämäni sen varaan, että olemme yhdessä aina. Helppohan se on nyt sanoa, että ei kannata laskea kaikkea yhden kortin varaan, mutta kesällä sen hetkinen elämä tuntui päättyvän.

Toisaalta päällimmäisenä tunteena oli ristiriitaisesti helpotus. Nyt ei koskaan enää tarvitse painia saman ongelman kanssa uudestaan ja uudestaan, eikä tarvitse tuntea oloaan rumaksi, epäviehättäväksi ja haluttomaksi. Seksi oli sen suhteen kompastuskivi ihan ensi metreiltä lähtien, eikä seksielämämme ollut missään vaiheessa sitä, mitä olisimme molemmat halunneet sen olevan. Yritimme terapian avullakin korjata tilannetta, mutta sinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä, eikä kummallakaan ollut motivaatiota yrittää enää.

On vieläkin vaikea hyväksyä sitä, että annoin itseni pysyä niin pitkään sellaisessa suhteessa, jossa en tuntenut oloani haluttavaksi tai viehättäväksi. Oma seksuaalisuuteni oli täysin hukassa ja naiseuteni kadoksissa. Avomieheni kehui kyllä ulkonäköäni, mutta käänsi sängyssä selkänsä, kun yritin lähestyä. Tiedän kyllä, että ongelmat olivat paljon syvemmällä, mutta silloin syyllistin itseni. "Tuo ei halua seksiä kanssani, minussa on jotain vikaa." Hiukan eron jälkeen kysyin eksältäni varovasti että onko hänellä uuden tyttöystävänsä kanssa samanlaisia ongelmia kuin meillä oli. "Ei, kaikki menee hyvin". Pam, isku vyön alle. Mitäs halusin tietää.