Tuli tällä viikolla työkavereiden kanssa puheeksi parisuhdeväkivalta ja sen kestäminen. En onneksi ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa poikaystävä olisi lyönyt minua tai edes uhannut sellaisella, mutta lähipiirissä on (kelläpä ei?) muutamakin tapaus, joissa vaimo/tyttöystävä/lapset ovat saanett kärsiä väkivaltaisesta puolisosta tai isästä. Kaikissa vakavissa ja puolivakavissakin suhteissani olen alusta asti sanonut, että yksikin lyönti on liikaa, lähden saman tien jos minuun käydään käsiksi. Uhkausta ei kertaakaan ole tarvinut siis toteuttaa ja J:n kohdalla on mahdotonta kuvitellakaan minkäänlaista väkivallan uhkaa. J kunnioittaa niin paljon toisen fyysistä koskemattomuutta, että ensitreffeillämme pelkkä ensimmäinen kosketus oli aika suuri askel :D.
Tästä päästäänkin sitten siihen, missä kohdallani menevät parisuhteen rajat. Lähes kaikesta muusta voidaan neuvotella ja lähes kaiken voin antaa anteeksi, mutta lyömisen kohdalla olen ehdoton. Yksikin lyönti ja suhde päättyy saman tien, ei poikkeuksia. Toisen rajan vedän valehteluun. Tällä en nyt tarkoita mitään pieniä valkoisia valheita, joita jokainen tulee suustaan päästäneeksi silloin tällöin, vaan järjestelmällistä ja tietoista, pitkäkestoista valehtelua, jonka tarkoituksena on salata jotakin suhteen kannalta oleellista. Kolmas raja, tai oikeastaan ehto on se, että minua ei yritetä tieten tahtoen muuttaa. Jos vastapuoli alkaa vaatia, että minun pitää olla tietynlainen ja pukeutua vain tällä tavalla, niin juoksen karkuun. Tottakai suhteessa ollessa muuttuu ja tekee kompromisseja kaiken suhteen, mutta jos en kelpaa sellaisena kuin oikeasti olen, antaa olla.
En todellakaan usko, että J:n kanssa näihin rajoihin tai ehtoihin tulee tarvetta edes palata, niin itsestään selviä asioita nuo kaikki suhteessamme ovat. Mutta ovatpahan nyt kirjoitettuna ylös kuitenkin, ihan varmuuden vuoksi ja muistutuksena itselleni että näistä en lipsu. Se olkoon lupaukseni vuodelle 2011 ja siitä eteen päin.
perjantai 31. joulukuuta 2010
torstai 16. joulukuuta 2010
Maan pinnalla taas
Otsikko ei toki tarkoita sitä, että mitään muutosta minun ja J:n välillä olisi tapahtunut, päinvastoin. Enää en kuitenkaan lentele pilvissä, vaan osaan jo suhtautua realistisesti kaikkeen tapahtuneeseen. Olemme tunteneet "livenä" vasta reilut kolme viikkoa, mutta tietyssä mielessä aikaa olisi voinut kulua vaikkapa kolme vuotta. Tietenkään toista ei voi tuntea läpikotaisin näin lyhyessä ajassa, mutta jo ennen tapaamistamme vaihdetut sähköpostit selventävät toisen ajatusmaailmaa aika paljon. Kyseiset viestit kun eivät kovin lyhyitä tai huolimattomasti kirjoitettuja olleet, vaan tulostettuina jokainen viesti vähintään pari A4-kokoista paperia ja tällaisia siis kumpikin lähetti osapuilleen kerran päivässä, vajaan kuukauden ajan. Kyllä siinä ehtii aika hyvin toiseen tutustua ja toki olemme jatkaneet tutustumista myös tapaamisemme jälkeen, nykyään iltaisin lähinnä useiden tuntien mesekeskusteluissa ja viikonloppuisin ihan silmätysten.
Mitä paremmin opin J:n tuntemaan, sitä selvemmäksi käy se, että tästä miehestä en aio luopua. Meillä on niin samanlainen suhtautuminen asioihin ja elämään, että suorastaan pelottaa. Olemme jo tässä vaiheessa käyneet läpi kaiken tulevaisuuden kannalta oleellisen, kuten naimisiinmenon, lapset ja yhteisen talouden raha-asiat. Vain tulevaisuuden asuinpaikka on päättämättä, mutta se riippuu niin paljon siitä, mistä J saa tulevaisuudessa töitä. J on siis minua kaksi ja puoli vuotta nuorempi ja opiskelee vielä. Tällä paikkakunnalla tai lähiympäristössäkään J:n alan töitä ei liiemmin ole tarjolla ja alan ihmisistä on ylitarjontaa. Erittäin todennäköistä siis on, että jossain vaiheessa on muutto edessä. Jollei sitten käy älytön tuuri, mahdollista toki sekin on.
J on ihminen, jollaista olen oikeasti kaivannut koko elämäni ajan. Mies, joka osaa todellakin ajatella omilla aivoillaan ja joka on myös sosiaalisesti taitava. Mies, jonka kanssa ei tarvitse esittää mitään roolia ja jolle voi sanoa ihan mitä tahansa. Mies, joka kaiken lisäksi näyttää erittäin söpöltä ja joka on ihan käsittämättömän hyvä sängyssä. Ei mikään pieni ja mitätön asia tuokaan. J saa minusta esiin kaikki hyvät puoleni ja minulla on kuulemma vastaavanlainen vaikutus J:n suhteen. Jos tämä ei ole rakkautta, en tiedä mikä on.
Mitä paremmin opin J:n tuntemaan, sitä selvemmäksi käy se, että tästä miehestä en aio luopua. Meillä on niin samanlainen suhtautuminen asioihin ja elämään, että suorastaan pelottaa. Olemme jo tässä vaiheessa käyneet läpi kaiken tulevaisuuden kannalta oleellisen, kuten naimisiinmenon, lapset ja yhteisen talouden raha-asiat. Vain tulevaisuuden asuinpaikka on päättämättä, mutta se riippuu niin paljon siitä, mistä J saa tulevaisuudessa töitä. J on siis minua kaksi ja puoli vuotta nuorempi ja opiskelee vielä. Tällä paikkakunnalla tai lähiympäristössäkään J:n alan töitä ei liiemmin ole tarjolla ja alan ihmisistä on ylitarjontaa. Erittäin todennäköistä siis on, että jossain vaiheessa on muutto edessä. Jollei sitten käy älytön tuuri, mahdollista toki sekin on.
J on ihminen, jollaista olen oikeasti kaivannut koko elämäni ajan. Mies, joka osaa todellakin ajatella omilla aivoillaan ja joka on myös sosiaalisesti taitava. Mies, jonka kanssa ei tarvitse esittää mitään roolia ja jolle voi sanoa ihan mitä tahansa. Mies, joka kaiken lisäksi näyttää erittäin söpöltä ja joka on ihan käsittämättömän hyvä sängyssä. Ei mikään pieni ja mitätön asia tuokaan. J saa minusta esiin kaikki hyvät puoleni ja minulla on kuulemma vastaavanlainen vaikutus J:n suhteen. Jos tämä ei ole rakkautta, en tiedä mikä on.
tiistai 30. marraskuuta 2010
Tajunnanräjäyttävää
Tiedän, aika yksipuolinen aihe tällä hetkellä, mutta en vaan pysty lopettamaan. Näin eilen taas J:n ja kerta kerralta tuntuu vielä enemmän oikealta ja varmemmalta. En tiedä, miten tämä oikein on mahdollista edes, en todellakaan ole aiemmin uskonut a) rakkauteen ensi silmäyksellä tai b) Siihen Oikeaan. Nyt on pakko. Tiedän entuudestaan sen, mitä on ihastuminen, hullaantuminen tai rakastuminen, kaikista kolmesta on kokemusta. Tämä, mitä J:n kanssa on, ei ole mitään noista ja kuitenkin kaikkea. On kuin olisin löytänyt kokonaan uuden tunteen, joka on niin paljon enemmän kuin mikään koskaan.
Tiedän jo nyt, että en tahdo olla kenenkään muun kanssa. Jo se, että J on lähellä ja katsoo silmiin, riittää aiheuttamaan väristyksiä. Kukaan ei koskaan ole katsonut minua kuten J. Eikä koskettanut. Kemioiden kohtaamisesta puhuminenkin tuntuu vähättelyltä ja silti, tämä ei ole missään nimessä pelkkää himoa toista kohtaan. Olisin valmis menemään vaikka samantien naimisiin J:n kanssa ja itse asiassa eilen asiasta puhuttiinkin, kun sanoin näkeväni J:n tulevana aviomiehenäni. On jo nyt täysin luonteva asia sanoa, että "sitten kun mennään naimisiin". Se on samanlainen fakta kuin vaikkapa pakkanen ulkona, ei sitä voi kyseenalaistaa. Milloin se tapahtuu, on eri asia. Ehkä vuoden tai sitten kymmenen kuluttua, mutta asia on ihan selvä. Tiedän, että vaikeuksia varmasti tulee meillekin, en todellakaan oleta, että elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa tästä hetkestä ikuisuuteen. Tuollaisilla asioilla vaan ei ole mitään merkitystä, kun tiedän että J on vierelläni.
On niin mieletöntä, että tällaisen tunteen saa kokea. Ihan sama, millä tavalla rakkaus on alkanut (kyllä, totesimme eilen yhdessä että sitähän tämä on. Kolmannella tapaamiskerralla), ei tämä tunne katoa. Varmasti on mahdollista rakastua toiseen ihan yhtä suurella tunteella, mutta "perinteisesti". Siis että ensin tapaillaan ja sitten pikkuhiljaa seurustellaan ja kaikkia päätöksiä edeltää pitkällinen harkinta. Meillä se nyt vaan iski ihan heti, enkä vieläkään tajua sitä, miten jotakuta kohtaan voi tuntea edes näin, näin pian.
Olen aina ajatellut, että tällaisia tunteita on vain rakkausromaaneissa ja hömppäkomedioissa. Jos joku ystävä puhuisi tällaisesta, en uskoisi, vaan ajattelisin että ihastumistahan tuo on, odota vaan että putoat maan pinnalle. Olen kuitenkin realisti, enkä villeimmissäkään kuvitelmissani voinut uskoa, että kohdalleni osuisi Se Oikea, täydellinen mies ja täydellinen rakkaus. Ja kyllä, tiedän että mikään ei ole täydellistä, mutta J vikoineenkin on ja tulee olemaan elämäni mies.
Tiedän jo nyt, että en tahdo olla kenenkään muun kanssa. Jo se, että J on lähellä ja katsoo silmiin, riittää aiheuttamaan väristyksiä. Kukaan ei koskaan ole katsonut minua kuten J. Eikä koskettanut. Kemioiden kohtaamisesta puhuminenkin tuntuu vähättelyltä ja silti, tämä ei ole missään nimessä pelkkää himoa toista kohtaan. Olisin valmis menemään vaikka samantien naimisiin J:n kanssa ja itse asiassa eilen asiasta puhuttiinkin, kun sanoin näkeväni J:n tulevana aviomiehenäni. On jo nyt täysin luonteva asia sanoa, että "sitten kun mennään naimisiin". Se on samanlainen fakta kuin vaikkapa pakkanen ulkona, ei sitä voi kyseenalaistaa. Milloin se tapahtuu, on eri asia. Ehkä vuoden tai sitten kymmenen kuluttua, mutta asia on ihan selvä. Tiedän, että vaikeuksia varmasti tulee meillekin, en todellakaan oleta, että elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa tästä hetkestä ikuisuuteen. Tuollaisilla asioilla vaan ei ole mitään merkitystä, kun tiedän että J on vierelläni.
On niin mieletöntä, että tällaisen tunteen saa kokea. Ihan sama, millä tavalla rakkaus on alkanut (kyllä, totesimme eilen yhdessä että sitähän tämä on. Kolmannella tapaamiskerralla), ei tämä tunne katoa. Varmasti on mahdollista rakastua toiseen ihan yhtä suurella tunteella, mutta "perinteisesti". Siis että ensin tapaillaan ja sitten pikkuhiljaa seurustellaan ja kaikkia päätöksiä edeltää pitkällinen harkinta. Meillä se nyt vaan iski ihan heti, enkä vieläkään tajua sitä, miten jotakuta kohtaan voi tuntea edes näin, näin pian.
Olen aina ajatellut, että tällaisia tunteita on vain rakkausromaaneissa ja hömppäkomedioissa. Jos joku ystävä puhuisi tällaisesta, en uskoisi, vaan ajattelisin että ihastumistahan tuo on, odota vaan että putoat maan pinnalle. Olen kuitenkin realisti, enkä villeimmissäkään kuvitelmissani voinut uskoa, että kohdalleni osuisi Se Oikea, täydellinen mies ja täydellinen rakkaus. Ja kyllä, tiedän että mikään ei ole täydellistä, mutta J vikoineenkin on ja tulee olemaan elämäni mies.
lauantai 27. marraskuuta 2010
Huumaavaa
Olen vieläkin enemmän puulla päähän lyöty kuin tiistaina. En vieläkään vaan voi käsittää, että tällaista voi olla olemassa ja että tuollainen mies kuin J voi olla todellinen. J tuli eilen illalla käymään ja heti ensimmäisistä minuuteista asti oli taas ihan yhtä selvää kuin tiistaina, että tässä se on. Mietin nimittäin keskiviikkona ja torstaina sitä, että oliko tuo tunne ihan oikeasti todellinen vai kuvittelinko osan siitä. Eilisen jälkeen ei ole mitään epäselvää, tunne on ihan aito ja olemassa oleva edelleen.
J:n ei ollut tarkoitus jäädä yöksi, tulla vaan piipahtamaan illalla. No, aamulla heräsin kuitenkin J:n kainalosta. Meillä ei myöskään ollut tarkoitus tehdä mitään muuta kuin nukkua. J tietää jo edellisen suhteeni seksiongelmista ja myös J:n edellinen suhde oli kaatunut vastaavanlaisiin ongelmiin. Siksi seksi olikin molemmille pieni kysymysmerkki, miten se tulee meidän kohdallamme menemään. Mietin myös sitä, että kun on itsetunto-ongelmiakin ollut, niin miten luontevasti voin olla ilman vaatteita toisen edessä. Muun muassa näiden syiden takia oli tarkoitus olla harrastamatta seksiä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Kun kemiaa on puolin ja toisin, niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla, on suunnattoman vaikea hillitä itseään. Varsinkin kun vieressä on täydellinen mies, joka näyttää hyvältä, on ihana, suutelee hyvin ja joka selvästikin tykkää minusta. Yksi asia johti sitten toiseen ja kaikki lupaukset siitä, että ei seksiä vielä, lensivät ihan taivaan tuuliin.
Ja hyvä että lensivät! Ei koskaan kenenkään kanssa seksi ole ensimmäisellä (ja toisella ja kolmannella...) kerralla tuntunut tuolta! J teki kaiken oikein. Ihan kaiken. Missään vaiheessa en ajatellut sitä, miltä näytän tai että "kuuluuko" jotakin tehdä näin. Aivan sama, J:n kanssa tuollaisilla ei ole mitään väliä. J saa minut tuntemaan itseni täydelliseksi. Kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Harvinainen tunne muuten, täytyy sanoa. J:n kanssa voi oikeasti puhua kaikista asioista maan ja taivaan välillä, tiistaina puhuimme mm. Pohjois-Korean nykytilanteesta ja häistä ihan luontevasti, ilman että kumpikaan näki tilanteessa mitään outoa. Tänä aamuna taas, kahden tapaamiskerran jälkeen puhuimme kuin vanha aviopari siitä, mistä toinen seksissä erityisesti pitää.
On kuin olisimme hypänneet täysin sen alkukankeuden ja epävarmmuden yli, suoraan siihen vakiintuneeseen suhteeseen jossa on kuitenkin ne kaikki suhteen alkuvaiheen hyvät puolet. Googlettelin myös eilen ihmisten kokemuksia eri keskustelupalstoilta juurikin tällaisesta rakkaudesta ensisilmäyksellä ja lähes kaikki, jotka jotain tällaista olivat kokeneet, olivat samassa tilanteessa ja samaa mieltä vielä 10 vuoden naimisissaolon jälkeenkin. Ennen J:n tapaamista mietin joskus, että miten ihmeessä ihmiset uskaltavat mennä naimisiin, miten kukaan voi olla varma siitä, että haluaa olla juuri kyseisen ihmisen kanssa koko loppuelämänsä. Enää ei tarvitse miettiä sitäkään. On vaan niin käsittämättömän varma olo siitä, että tämä on ja kestää.
J:n ei ollut tarkoitus jäädä yöksi, tulla vaan piipahtamaan illalla. No, aamulla heräsin kuitenkin J:n kainalosta. Meillä ei myöskään ollut tarkoitus tehdä mitään muuta kuin nukkua. J tietää jo edellisen suhteeni seksiongelmista ja myös J:n edellinen suhde oli kaatunut vastaavanlaisiin ongelmiin. Siksi seksi olikin molemmille pieni kysymysmerkki, miten se tulee meidän kohdallamme menemään. Mietin myös sitä, että kun on itsetunto-ongelmiakin ollut, niin miten luontevasti voin olla ilman vaatteita toisen edessä. Muun muassa näiden syiden takia oli tarkoitus olla harrastamatta seksiä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Kun kemiaa on puolin ja toisin, niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla, on suunnattoman vaikea hillitä itseään. Varsinkin kun vieressä on täydellinen mies, joka näyttää hyvältä, on ihana, suutelee hyvin ja joka selvästikin tykkää minusta. Yksi asia johti sitten toiseen ja kaikki lupaukset siitä, että ei seksiä vielä, lensivät ihan taivaan tuuliin.
Ja hyvä että lensivät! Ei koskaan kenenkään kanssa seksi ole ensimmäisellä (ja toisella ja kolmannella...) kerralla tuntunut tuolta! J teki kaiken oikein. Ihan kaiken. Missään vaiheessa en ajatellut sitä, miltä näytän tai että "kuuluuko" jotakin tehdä näin. Aivan sama, J:n kanssa tuollaisilla ei ole mitään väliä. J saa minut tuntemaan itseni täydelliseksi. Kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Harvinainen tunne muuten, täytyy sanoa. J:n kanssa voi oikeasti puhua kaikista asioista maan ja taivaan välillä, tiistaina puhuimme mm. Pohjois-Korean nykytilanteesta ja häistä ihan luontevasti, ilman että kumpikaan näki tilanteessa mitään outoa. Tänä aamuna taas, kahden tapaamiskerran jälkeen puhuimme kuin vanha aviopari siitä, mistä toinen seksissä erityisesti pitää.
On kuin olisimme hypänneet täysin sen alkukankeuden ja epävarmmuden yli, suoraan siihen vakiintuneeseen suhteeseen jossa on kuitenkin ne kaikki suhteen alkuvaiheen hyvät puolet. Googlettelin myös eilen ihmisten kokemuksia eri keskustelupalstoilta juurikin tällaisesta rakkaudesta ensisilmäyksellä ja lähes kaikki, jotka jotain tällaista olivat kokeneet, olivat samassa tilanteessa ja samaa mieltä vielä 10 vuoden naimisissaolon jälkeenkin. Ennen J:n tapaamista mietin joskus, että miten ihmeessä ihmiset uskaltavat mennä naimisiin, miten kukaan voi olla varma siitä, että haluaa olla juuri kyseisen ihmisen kanssa koko loppuelämänsä. Enää ei tarvitse miettiä sitäkään. On vaan niin käsittämättömän varma olo siitä, että tämä on ja kestää.
torstai 25. marraskuuta 2010
Kliseetä kliseen perään
En olisi koskaan uskonut tällaista viestiä kirjoittavani, koska en olisi koskaan uskonut tällaista tapahtuvan. Marraskuun alussa sain deittiprofiiliini viestin erittäin mielenkiintoisen kuuloiselta mieheltä. Vastasin, ja tästä alkoi päivittäinen, tooodeella pitkien sähköpostiviestien vaihtorumba. Viime viikolla mukaan tulivat tekstiviestit ja maanantaina ensimmäinen mesekeskustelu. Tiistaina sitten tapasimme, enkä uskaltanut odottaa liikoja, vaikka mies vaikutti viestien perusteella suorastaan täydelliseltä, enkä mitään negatiivista puolta tai piirrettä löytänyt. Niin monesti on tullut kuitenkin taivaista romahtaminen, kun olen innostunut ennen aikojani, eikä toinen osapuoli olekaan ollut samaa mieltä.
Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotain ihan muuta. Jotain, mille ei ole edes sanoja. Mikään siirappisinkaan romanttinen klisee ei tee oikeutta sille, mitä välillämme oli heti alusta asti. Noin kahden tunnin juttelun jälkeen oli jo aivan selvää, että tästä ei ole enää paluuta. Tuijotimme toisiamme pitkään silmiin ja (jälleen kliseisesti) koko maailma olisi voinut kadota ympäriltä, kumpikaan ei olisi huomannut. Mistään kolahduksesta ei voida puhua, paremminkin jonkun palapelin palan loksahtamisesta kohdalleen. Jokin käsittämätön varmuus siitä, että tässä se nyt on, tuli molemmille. Ei tämä myöskään ole hullaantumista, koska kummallakaan ei ole sellaista oloa, että ei voi olla erossa toisesta. Ihan hyvin voidaan olla. Kun ei se toinen vaan katoa siitä, sen tietää.
Jo ensimmäisenä iltana kumpikin puhui toiselle asioita, joita ei ole uskaltanut koskaan ääneen sanoa. Mitään tarvetta olla jotakin muuta kuin oikeasti on, ei ole. Ymmärrämme toisiamme lähes sanattomasti ja kai sitä voi puhua jonkinlaisesta sielunkumppanuudesta tai puuttuvan osan löytymisestä. Luottamus toiseen on jo nyt sellaisella tasolla, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet aina. Mitään vaivaannuttavaa tai tunnetta siitä, että tämä on väärin, tässä ei vaan ole.
Huikeaa. Pelottavaa. Ihan vitun mahtavaa, kuten mies siteerasi omia oppilaitaan. Käsittämätöntä. Lopullista. Tiedän, että tämän ihmisen kanssa olen todennäköisesti koko loppuelämäni. Siinä on mahdollisten tulevien lasten isä. Aviomies. Ihminen, jonka kanssa jaan sekä tulevaisuuden, että menneisyyden. Mikään aiempi koskaan ei ole ollut tällaista kuin tämä nyt.
Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotain ihan muuta. Jotain, mille ei ole edes sanoja. Mikään siirappisinkaan romanttinen klisee ei tee oikeutta sille, mitä välillämme oli heti alusta asti. Noin kahden tunnin juttelun jälkeen oli jo aivan selvää, että tästä ei ole enää paluuta. Tuijotimme toisiamme pitkään silmiin ja (jälleen kliseisesti) koko maailma olisi voinut kadota ympäriltä, kumpikaan ei olisi huomannut. Mistään kolahduksesta ei voida puhua, paremminkin jonkun palapelin palan loksahtamisesta kohdalleen. Jokin käsittämätön varmuus siitä, että tässä se nyt on, tuli molemmille. Ei tämä myöskään ole hullaantumista, koska kummallakaan ei ole sellaista oloa, että ei voi olla erossa toisesta. Ihan hyvin voidaan olla. Kun ei se toinen vaan katoa siitä, sen tietää.
Jo ensimmäisenä iltana kumpikin puhui toiselle asioita, joita ei ole uskaltanut koskaan ääneen sanoa. Mitään tarvetta olla jotakin muuta kuin oikeasti on, ei ole. Ymmärrämme toisiamme lähes sanattomasti ja kai sitä voi puhua jonkinlaisesta sielunkumppanuudesta tai puuttuvan osan löytymisestä. Luottamus toiseen on jo nyt sellaisella tasolla, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet aina. Mitään vaivaannuttavaa tai tunnetta siitä, että tämä on väärin, tässä ei vaan ole.
Huikeaa. Pelottavaa. Ihan vitun mahtavaa, kuten mies siteerasi omia oppilaitaan. Käsittämätöntä. Lopullista. Tiedän, että tämän ihmisen kanssa olen todennäköisesti koko loppuelämäni. Siinä on mahdollisten tulevien lasten isä. Aviomies. Ihminen, jonka kanssa jaan sekä tulevaisuuden, että menneisyyden. Mikään aiempi koskaan ei ole ollut tällaista kuin tämä nyt.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Ensimmäinen
Tajusin vähän aikaa sitten, että minä haluan olla ensimmäinen. En paras, mutta tietyissä asioissa ensimmäinen. Kuukausi sitten, kun kävin R:n kanssa ensimmäisillä ja viimeisillä treffeillä, tiesin jo etukäteen että ei tästä tule mitään. Miksi? Siksi että R oli eronnut ja sillä hetkellä tajusin, että en halua sellaista miestä, joka on jo ollut naimisissa. Ajatus siitä, että mies on suunnitellut häitään jonkun toisen kuin minun kanssani, oli yllättävän häiritsevä. Tämä ajatus ei siis kohdistunut suoraan R:ään, vaan hänen tapaamisestaan lähti tällainen ajatuskulku.
Nyt olen kirjoitellut jonkin verran erään miehen kanssa, jolla on lapsia. Lupauduin jo menemään kahville, mutta tiedän että ei tästäkään mitään tule, niiden lasten takia. Tosin tässä on taustalla myös ihan käytännön kokemus. Eräällä ystävälläni on mies, jolla on edellisestä suhteesta kaksi lasta. Se kaikki säätäminen mikä liittyy lasten kulloiseenkin olinpaikkaan, kouluun ja harrastuksiin viemiseen ja yhteydenpitoon lasten äidin kanssa, ei kiitos. Toki juuri tässä kyseisessä tapauksessa lasten äiti osaa olla todella hankala ja varmasti sopuisampiakin esimerkkejä löytyy. Haluaisin kuitenkin välttää kaiken tuollaisen, jos vaan mitenkään mahdollista.
Tiedän, että olen itsekäs ja että en voi välttämättä valita sitä, minkälainen miehen tausta on. Mutta onko tuollainen valintaperuste yhtään sen väärempi kuin vaikkapa se, että luonteet ovat niin erilaiset ettei suhteesta tule siksi mitään? Minä haluan olla se ensimmäinen, niin tärkeä ihminen että olen ensimmäinen ja ainoa vaimo ja lasten äiti. Tiedän, että tämä on oikeastaan aika absurdi ajatus ihan siksikin, että olen ollut kihloissa. En myöskään ole varma siitä, haluanko naimisiin tai lapsia, mutta se mahdollisuus pitää olla olemassa. Tapasin jokin aika sitten netissä myös miehen, joka sanoi ettei koskaan halua naimisiin. Vaikka en itsekään ole naimisiinmenosta ollenkaan varma, tuossa tilanteessa tuntui että joku olisi läimäyttänyt avoinna olevan oven nenäni edestä kiinni. Minulla pitää olla mahdollisuus valita ja mielellään myös niin, että olen toiselle osapuolelle se ensimmäinen ihminen, jonka kanssa valinta tehdään.
Nyt olen kirjoitellut jonkin verran erään miehen kanssa, jolla on lapsia. Lupauduin jo menemään kahville, mutta tiedän että ei tästäkään mitään tule, niiden lasten takia. Tosin tässä on taustalla myös ihan käytännön kokemus. Eräällä ystävälläni on mies, jolla on edellisestä suhteesta kaksi lasta. Se kaikki säätäminen mikä liittyy lasten kulloiseenkin olinpaikkaan, kouluun ja harrastuksiin viemiseen ja yhteydenpitoon lasten äidin kanssa, ei kiitos. Toki juuri tässä kyseisessä tapauksessa lasten äiti osaa olla todella hankala ja varmasti sopuisampiakin esimerkkejä löytyy. Haluaisin kuitenkin välttää kaiken tuollaisen, jos vaan mitenkään mahdollista.
Tiedän, että olen itsekäs ja että en voi välttämättä valita sitä, minkälainen miehen tausta on. Mutta onko tuollainen valintaperuste yhtään sen väärempi kuin vaikkapa se, että luonteet ovat niin erilaiset ettei suhteesta tule siksi mitään? Minä haluan olla se ensimmäinen, niin tärkeä ihminen että olen ensimmäinen ja ainoa vaimo ja lasten äiti. Tiedän, että tämä on oikeastaan aika absurdi ajatus ihan siksikin, että olen ollut kihloissa. En myöskään ole varma siitä, haluanko naimisiin tai lapsia, mutta se mahdollisuus pitää olla olemassa. Tapasin jokin aika sitten netissä myös miehen, joka sanoi ettei koskaan halua naimisiin. Vaikka en itsekään ole naimisiinmenosta ollenkaan varma, tuossa tilanteessa tuntui että joku olisi läimäyttänyt avoinna olevan oven nenäni edestä kiinni. Minulla pitää olla mahdollisuus valita ja mielellään myös niin, että olen toiselle osapuolelle se ensimmäinen ihminen, jonka kanssa valinta tehdään.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Minne katosi päivät?
Mihin ihmeeseen aika oikein katoaa? Vasta oli kesä ja nyt eletään jo marraskuuta! Töissä tunnit kuluvat kliseisesti kuin siivillä, mikä tietysti on ihan positiivinen asia. Tuntuu vaan, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän on vielä tehtävää...
Kumma juttu on myös se, että silloin kun vähiten odottaa, alkaa tapahtua. Miesrintamalla ei niinkään, mutta muuten. Olin tosiaan viime viikolla sekä kirjamessuilla että eräässä oman alani kaksipäiväisessä seminaarissa ja seminaarissa käsiteltiin mm. voimaantumista. Tuon luennon pitäjä esitteli mallin (jonka tekijän olen jo autuaasti unohtanut), jonka mukaan ihmisen elämä menee tietyn syklin mukaan. Syklissä on neljä vaihetta ja ne toistuvat peräkkäin läpi koko ihmisen elämän. Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen kuunnellessani luennoitsijaa ja tajusin, että kyllä, juuri noin kaikki on elämässäni tapahtunut. Viimeisten puolentoista vuoden aikana olen ollut syklin negatiivisella puolella (ero ja työttömyys) ja sieltä pikkuhiljaa päässyt hiljaiselon kautta positiiviseen.
Luennoitsija sanoi, että positiivisessa, niin sanotussa ++ -tilanteessa ihmeellisiä asioita vain tuntuu tapahtuvan, ilman että niitä aktiiviseti edes koettaa toteuttaa. Minä olen siinä juuri nyt. Kirjamessuilla juttelin kollegani kanssa ja kävi ilmi, että vuodenvaihteen jälkeen organisaatiossamme järjestellään eräitä asioita uudelleen ja tämän seurauksena aukeaa mahdollisesti kokonaan uusi työpaikka, jota eräs työkaverini on hoitanut nyt oman toimensa ohella. Minä olisin siihen työhön aivan täydellinen sekä koulutukseltani että kokemukseltani ja se työpaikka taas auttaisi jatkossa saamaan haastavampia hommia. Tämä kollegani jo sanoi, että "asiahan on tällä selvä, sinä olisit siihen työhön juuri sopiva, jos vain haluat".
Ongelmia on tasan yksi. Pidän nykyisestä työstäni hurjasti ja olen vasta nyt päässyt kunnolla vauhtiin kaikenlaisten työhön liittyvien tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. Lisäksi työ on vakituinen, joten mihinkään määräaikaiseen hommaan en todellakaan lähde. Kuitenkin, tässä uudessa työssä palkka olisi luultavasti suurempi ja se houkuttelee. Samoin houkuttelee se kokemus, jota tuosta saisin ja joka tosiaan auttaisi esimerkiksi siinä vaiheessa, jos päätän jossakin vaiheessa vaihtaa paikkakuntaa. No, oma esimieheni keskustelee tuon uudesta työpaikasta päättävän ihmisen kanssa ja mahdollista olisi myös se, että tämä uusi työ tulisi osaksi nykyisen työni toimenkuvaa. Tämä olisi tietysti kannaltani kaikkein paras vaihtoehto, varsinkin kun oletan, että tässäkin tapauksessa palkka nousisi, enkä joutuisi jättämään ihania työkavereitani ja työympäristöäni kokonaan.
Kumma juttu on myös se, että silloin kun vähiten odottaa, alkaa tapahtua. Miesrintamalla ei niinkään, mutta muuten. Olin tosiaan viime viikolla sekä kirjamessuilla että eräässä oman alani kaksipäiväisessä seminaarissa ja seminaarissa käsiteltiin mm. voimaantumista. Tuon luennon pitäjä esitteli mallin (jonka tekijän olen jo autuaasti unohtanut), jonka mukaan ihmisen elämä menee tietyn syklin mukaan. Syklissä on neljä vaihetta ja ne toistuvat peräkkäin läpi koko ihmisen elämän. Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen kuunnellessani luennoitsijaa ja tajusin, että kyllä, juuri noin kaikki on elämässäni tapahtunut. Viimeisten puolentoista vuoden aikana olen ollut syklin negatiivisella puolella (ero ja työttömyys) ja sieltä pikkuhiljaa päässyt hiljaiselon kautta positiiviseen.
Luennoitsija sanoi, että positiivisessa, niin sanotussa ++ -tilanteessa ihmeellisiä asioita vain tuntuu tapahtuvan, ilman että niitä aktiiviseti edes koettaa toteuttaa. Minä olen siinä juuri nyt. Kirjamessuilla juttelin kollegani kanssa ja kävi ilmi, että vuodenvaihteen jälkeen organisaatiossamme järjestellään eräitä asioita uudelleen ja tämän seurauksena aukeaa mahdollisesti kokonaan uusi työpaikka, jota eräs työkaverini on hoitanut nyt oman toimensa ohella. Minä olisin siihen työhön aivan täydellinen sekä koulutukseltani että kokemukseltani ja se työpaikka taas auttaisi jatkossa saamaan haastavampia hommia. Tämä kollegani jo sanoi, että "asiahan on tällä selvä, sinä olisit siihen työhön juuri sopiva, jos vain haluat".
Ongelmia on tasan yksi. Pidän nykyisestä työstäni hurjasti ja olen vasta nyt päässyt kunnolla vauhtiin kaikenlaisten työhön liittyvien tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. Lisäksi työ on vakituinen, joten mihinkään määräaikaiseen hommaan en todellakaan lähde. Kuitenkin, tässä uudessa työssä palkka olisi luultavasti suurempi ja se houkuttelee. Samoin houkuttelee se kokemus, jota tuosta saisin ja joka tosiaan auttaisi esimerkiksi siinä vaiheessa, jos päätän jossakin vaiheessa vaihtaa paikkakuntaa. No, oma esimieheni keskustelee tuon uudesta työpaikasta päättävän ihmisen kanssa ja mahdollista olisi myös se, että tämä uusi työ tulisi osaksi nykyisen työni toimenkuvaa. Tämä olisi tietysti kannaltani kaikkein paras vaihtoehto, varsinkin kun oletan, että tässäkin tapauksessa palkka nousisi, enkä joutuisi jättämään ihania työkavereitani ja työympäristöäni kokonaan.
torstai 14. lokakuuta 2010
Lusmuilija?
En ole ollut tällä viikolla töissä kuin puolitoista päivää. Tiistaina oli pakko lähteä kesken päivän kotiin, kun tuli todella ällöttävä ja paha olo, ihan ilman syytä. Luulin ensin sen johtuvan ruoasta, mutta kun olo ei iltaan mennessäkään ollut parantunut, oli selvää ettei ruoassa ollut mitään vikaa. Keskiviikon olin pois kun aamulla olo tuntui edelleen ällöttävältä ja tämän päivän siksi, kun eilen illalla oli lämpöä. Olo on vieläkin tosi kummallinen ja koko ajan oksettaa, vaikken kertaakaan ole vielä oksentanut.
Tuntuu jotenkin tosi tyhmältä olla pois töistä tällaisten epämääräisten oireiden takia, kun muuten olen kuitenkin ihan terve ja toimintakykyinen. Ei varsinaista kuumetta, ei nuhaa, ei yskää, pelkästään etova ja oksettava olo ja pientä lämpöä satunnaisesti. Olen yleensä niitä ihmisiä, jotka eivät ole syyttä suotta pois töistä, joten siksikin näin pienten oireiden takia kotona oleminen tuntuu suorastaan huijaukselta. Itse kuitenkin tiedän, että töissä en varmasti pystyisi keskittymään työntekoon ja oksettava olo todennäköisesti pahentuisi entisestään kun pitäisi olla skarppina ja valmiina palvelemaan asiakkaita. Jotenkin takaraivoon on vaan iskostunut ajatus siitä, että pitäisi olla vähintään pää kainalossa tai molemmat kädet kipsissä ennen kuin on yleisesti hyväksyttävää olla poissa töistä. Kumma ajatus.
Tuntuu jotenkin tosi tyhmältä olla pois töistä tällaisten epämääräisten oireiden takia, kun muuten olen kuitenkin ihan terve ja toimintakykyinen. Ei varsinaista kuumetta, ei nuhaa, ei yskää, pelkästään etova ja oksettava olo ja pientä lämpöä satunnaisesti. Olen yleensä niitä ihmisiä, jotka eivät ole syyttä suotta pois töistä, joten siksikin näin pienten oireiden takia kotona oleminen tuntuu suorastaan huijaukselta. Itse kuitenkin tiedän, että töissä en varmasti pystyisi keskittymään työntekoon ja oksettava olo todennäköisesti pahentuisi entisestään kun pitäisi olla skarppina ja valmiina palvelemaan asiakkaita. Jotenkin takaraivoon on vaan iskostunut ajatus siitä, että pitäisi olla vähintään pää kainalossa tai molemmat kädet kipsissä ennen kuin on yleisesti hyväksyttävää olla poissa töistä. Kumma ajatus.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Nääh
Kävin eilen R:n kanssa kahvilla, ensimmäisen ja todennäköisesti myös viimeisen kerran. Ei R:ssä ollut mitään vikaa, mutta ei välillämme ollut mitään sellaista. Juttua kyllä riitti, mutta minkäänlaista vetovoimaa en kyllä tuntenut ja olen varma siitä, että R ajattelee tismalleen samalla tavalla. Itse asiassa kiinnostuksen puutteen pystyi päättelemään jo siinä istuskellessamme, R sanoi muutamaankin kertaan ettei "siitäkään tullut mitään", kun viittasi edelliseen treffikokemukseensa ja muutaman muun vastaavanlaisen lipsahduksen olin myös kuulevinani. Minkäänlaista fyysistä kontaktia ei myöskään ollut, ei edes halausta siinä vaiheessa kun lähdin kotiin. Tänä aamuna huomasinkin, että R oli poistanut minut messengeristä, joten tulkitsin tilanteen eilen täysin oikein.
Hyvä näin. Väitän edelleen, että ensitreffien perusteella pystyy päättelemään sen, haluaako ihmistä nähdä enää uudelleen ja jos minkäänlaista kutinaa ei jää, on turha edes yrittää. Minä en kaipaa mitään väkisin yrittämistä, enkä usko että kovin moni mieskään. Jos ei kolahda, ei kolahda ja minkäs sille mahtaa. Ja ei kun eteenpäin :)
Hyvä näin. Väitän edelleen, että ensitreffien perusteella pystyy päättelemään sen, haluaako ihmistä nähdä enää uudelleen ja jos minkäänlaista kutinaa ei jää, on turha edes yrittää. Minä en kaipaa mitään väkisin yrittämistä, enkä usko että kovin moni mieskään. Jos ei kolahda, ei kolahda ja minkäs sille mahtaa. Ja ei kun eteenpäin :)
perjantai 8. lokakuuta 2010
Treffeille!
Jotain piristystä luvassa tähänkin syksyyn, huomenna on nimittäin tiedossa treffit! Tapasin R:n viikko sitten netissä (yllätys, yllätys) ja muutaman lyhyen viestin jälkeen keskustelu siirtyi messengeriin. Viestien perusteella en odottanut juuri mitään, eikä R:n deitti-ilmoituksen kuvakaan oikein sykäyttänyt. Mutta mesessä jutellessa R paljastui todella kivan oloiseksi mieheksi ja profiilikuvakin oli jo huomattavasti edustavampi :D. Kuvan ja deittiprofiilin perusteella en tuskin olisi koskaan R:lle viestiä laittanut, eikä R kääntäisi päätäni kadulla vastaantullessaan, mutta mesekeskustelujen perusteella odotan kyllä huomista ihan innolla!
On oikeastaan ihan virkistävää mennä kahvittelemaan sellaisen ihmisen kanssa, josta ei etukäteen odota liikoja. Esimerkiksi V:n kohdalla asia oli aika lailla toinen, ihastuin jo pelkkien keskustelujen perusteella ja tavatessa sitten vielä enemmän. R:n kanssa on kiva jutella ja juttua riittää, mutta en missään nimessä ole ihastunut. Kiinnostunut olen kyllä, mutta tällä kertaa ei tarvitse edes yrittää pitää jalkoja maassa, ne pysyvät siellä pitämättäkin. Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että minä olen tällä kertaa se jarruttelevampi osapuoli. Virkistävää vaihtelua sekin :)
On oikeastaan ihan virkistävää mennä kahvittelemaan sellaisen ihmisen kanssa, josta ei etukäteen odota liikoja. Esimerkiksi V:n kohdalla asia oli aika lailla toinen, ihastuin jo pelkkien keskustelujen perusteella ja tavatessa sitten vielä enemmän. R:n kanssa on kiva jutella ja juttua riittää, mutta en missään nimessä ole ihastunut. Kiinnostunut olen kyllä, mutta tällä kertaa ei tarvitse edes yrittää pitää jalkoja maassa, ne pysyvät siellä pitämättäkin. Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että minä olen tällä kertaa se jarruttelevampi osapuoli. Virkistävää vaihtelua sekin :)
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Toinenkin blogi!
Laitoin pystyyn toisenkin blogin, johon kirjoitan pelkästään matkasuunnitelmistani ja jo menneistä matkoista. Tässä blogissa kerron kaikesta muusta mahdollisesta ja matkablogin pyhitän pelkästään matkusteluun. Tervetuloa seuraamaan sitäkin, jos kiinnostaa!
Matkablogiin tästä.
Matkablogiin tästä.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Pohdintaa lauantaipäivän ratoksi
Olen mielestäni hyvinkin suvaitsevainen ihminen. Ystäväpiirissäni on ja on ollut useitakin sekä sukupuolirajat että kulttuurirajat ylittäviä suhteita ja olen aina ollut hyvin onnellinen kaikkien puolesta. Mitä merkitystä on vaikkapa kansalaisuudella, ihonvärillä tai sukupuolella, jos todella rakastaa toista? Tai onko väliä iällä, koulutuksella tai millään vastaavalla? Näin siis ystävieni kohdalla. Tällä viikolla vastaan tuli kuitenkin sellainen tilanne, jonka jälkeen aloin miettiä omaa suhtautumistani tällaisiin asioihin.
Sain treffipalstalla viestin eräältä mieheltä. Mies sanoi profiilini suorastaan salvanneen hengen ja mies oli miettinyt että mistä tällaisia ihmisiä oikein löytyy. Positiivisessa mielessä siis. Vastasin miehelle ja päädyin myös lukemaan hänen blogiaan ja facebook-päivityksiään. Mies siis antoi avoimesti linkit näihin, en penkonut niitä esille googlen kautta tai mitään... Totesin, että onpa todellakin kiinnostavan oloinen mies ja paljon sellaisia piirteitä, joista miehessä pidän. Sitten tulee se mutta. Mies on jälleen kerran minua nuorempi. Käynyt pelkän peruskoulun. Ulkonäkökään ei kuvien perusteella ole ihan sellainen, johon ihastuisin, jos mies kävelisi vastaan vaikkapa kadulla.
Miksi ihmeessä pystyn ystävieni kohdalla sanomaan, että "eihän tuollaisilla asioilla ole mitään merkitystä, jos oikeasti pitää toisesta", mutta omalla kohdallani annan asian häiritä? Ystäväni ovat joutuneet käymään läpi omissa suhteissaan vaikka mitä, kuten rasismista johtuvaa vainoamista ja minä mietin että ahaa, tuo ei ole käynyt kuin peruskoulun, voisiko tällaisesta suhteesta tulla mitään? Naurettavaa! Sitä paitsi, miksi ihmeessä mietin tällaisia asioita, kun en ole saanut kuin muutaman viestin, enkä tiedä tapaanko koko ihmistä edes koskaan?
Ehkä enemmänkin tässä mietityttää se, että olisinko ylipäätään valmis murtamaan tiettyjä stereotypioita omassa parisuhteessani? Mitä väliä sillä on, jos nainen on vanhempi, korkeammin koulutettu ja ansaitseekin vielä enemmän? Eihän sillä pitäisikään olla, mutta eihän se kovin yleistä ole, jos nainen sattuukin olemaan kaikkia noita edellä mainittuja. Toisaalta, kertoohan se jotakin miehestäkin, jos pystyy ohittamaan tuollaiset asiat ja kiinnostumaan ihmisestä ihmisenä. Ja se on se asia, mikä taas saa minut kiinnostumaan.
Sain treffipalstalla viestin eräältä mieheltä. Mies sanoi profiilini suorastaan salvanneen hengen ja mies oli miettinyt että mistä tällaisia ihmisiä oikein löytyy. Positiivisessa mielessä siis. Vastasin miehelle ja päädyin myös lukemaan hänen blogiaan ja facebook-päivityksiään. Mies siis antoi avoimesti linkit näihin, en penkonut niitä esille googlen kautta tai mitään... Totesin, että onpa todellakin kiinnostavan oloinen mies ja paljon sellaisia piirteitä, joista miehessä pidän. Sitten tulee se mutta. Mies on jälleen kerran minua nuorempi. Käynyt pelkän peruskoulun. Ulkonäkökään ei kuvien perusteella ole ihan sellainen, johon ihastuisin, jos mies kävelisi vastaan vaikkapa kadulla.
Miksi ihmeessä pystyn ystävieni kohdalla sanomaan, että "eihän tuollaisilla asioilla ole mitään merkitystä, jos oikeasti pitää toisesta", mutta omalla kohdallani annan asian häiritä? Ystäväni ovat joutuneet käymään läpi omissa suhteissaan vaikka mitä, kuten rasismista johtuvaa vainoamista ja minä mietin että ahaa, tuo ei ole käynyt kuin peruskoulun, voisiko tällaisesta suhteesta tulla mitään? Naurettavaa! Sitä paitsi, miksi ihmeessä mietin tällaisia asioita, kun en ole saanut kuin muutaman viestin, enkä tiedä tapaanko koko ihmistä edes koskaan?
Ehkä enemmänkin tässä mietityttää se, että olisinko ylipäätään valmis murtamaan tiettyjä stereotypioita omassa parisuhteessani? Mitä väliä sillä on, jos nainen on vanhempi, korkeammin koulutettu ja ansaitseekin vielä enemmän? Eihän sillä pitäisikään olla, mutta eihän se kovin yleistä ole, jos nainen sattuukin olemaan kaikkia noita edellä mainittuja. Toisaalta, kertoohan se jotakin miehestäkin, jos pystyy ohittamaan tuollaiset asiat ja kiinnostumaan ihmisestä ihmisenä. Ja se on se asia, mikä taas saa minut kiinnostumaan.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Suunnittelua, suunnittelua!
Ei, en ole hukkunut potentiaalisten poikaystäväehdokkaiden treffikutsuihin tai hautautunut työtaakan alle, vaan olen suunnitellut! Mitäkö olen suunnitellut? No matkaa. Pidän älyttömästi matkustamisesta ja marraskuussa tulevan Egyptin ja Jordanian matkan lisäksi ensi kesälle on suunnitteilla matka Göteborgiin, tarkemmin sanottuna Lisebergin huvipuistoon. Jollei aiemmin ole käynyt ilmi, rakastan huvipuistoja ja voisin kevyesti viettää vaikka koko kesän kiertelemässä eri huvipuistoissa. Linnanmäen, Tykkimäen ja Särkänniemen lisäksi olen käynyt Espanjan Port Aventurassa sekä Kööpenhaminan Tivolissa.
Olen myös pitkään haaveillut matkasta New Yorkiin, ajatuksella sitten joskus tulevaisuudessa. Joku saattaakin jo arvata, minkä ajatuksen keksin... Kesällä 2012, samana vuonna kun täytän pyöreitä vuosia, lähden syntymäpäivämatkalle New Yorkiin! Ihan vaan minä itse ja kaksi viikkoa New Yorkissa <3. Tai siis, tämä oli suunnitelma numero 1. Haluan kuitenkin pitkän matkan, aikaeron ja näkemisen paljouden takia olla matkalla pidempään kuin viikon. Sitten aloin miettiä, että hmm, kahdessa viikossa sitä ehtii nähdä kyllä vähän ympäristöäkin. Suunnitelma kehittyi ja matkaoppaiden pino sohvapöydälläni vain kasvoi.
Tällä hetkellä suunnitelma on seuraava: Lennän New Yorkiin ja viivyn siellä n.7-8 päivää katsellen kaikki perusnähtävyydet, kuten -Vapaudenpatsaan, Empire State Buildingin, Times Squaren, Central Parkin, Coney Islandin huvipuistoineen, MoMan ja muut vastaavat. Broadway-musikaali kuuluu ehdottomasti myös suunnitelmiin! New Yorkista teen päiväreissun New Jerseyn puolelle, Six Flagsin Great Adventure -huvipuistoon! Sen jälkeen hyppään bussiin ja huristelen rannikkoa ylemmäs Bostoniin, jossa olen 3-4 päivää. Bostonin naapurissahan on Cambridgen kaupunki, jossa on mm. Harvardin yliopisto. Suurena Gilmoren tytöt- fanina harvard on pakko nähdä ja toki Ivy League -yliopisto alueineen kiinnostaa muutenkin. Harvardissa on lukemani mukaan mm. maailman tihein kirjakauppakeskittymä... Bostonista piipahdan sitten vielä New Havenissa katsastamassa Yalen yliopiston, tämäkin ihan pakkonähtävyys Gilmoren tytöt- fanille!
En oikeasti malttaisi millään odottaa! Rahaa tulee menemään hurja määrä, sen tiedän jo etukäteen. Millekään pihistelymatkalle en myöskään aio lähteä, joten tulevan Egyptin matkan jälkeen täytyy valjastaa säästötili seuraavan matkan säästöjä varten. Vajaassa kahdessa vuodessa ehtii kuitenkin säästää ihan mukavan summan rahaa, ja onpahan jotakin mitä odottaa!
Olen myös pitkään haaveillut matkasta New Yorkiin, ajatuksella sitten joskus tulevaisuudessa. Joku saattaakin jo arvata, minkä ajatuksen keksin... Kesällä 2012, samana vuonna kun täytän pyöreitä vuosia, lähden syntymäpäivämatkalle New Yorkiin! Ihan vaan minä itse ja kaksi viikkoa New Yorkissa <3. Tai siis, tämä oli suunnitelma numero 1. Haluan kuitenkin pitkän matkan, aikaeron ja näkemisen paljouden takia olla matkalla pidempään kuin viikon. Sitten aloin miettiä, että hmm, kahdessa viikossa sitä ehtii nähdä kyllä vähän ympäristöäkin. Suunnitelma kehittyi ja matkaoppaiden pino sohvapöydälläni vain kasvoi.
Tällä hetkellä suunnitelma on seuraava: Lennän New Yorkiin ja viivyn siellä n.7-8 päivää katsellen kaikki perusnähtävyydet, kuten -Vapaudenpatsaan, Empire State Buildingin, Times Squaren, Central Parkin, Coney Islandin huvipuistoineen, MoMan ja muut vastaavat. Broadway-musikaali kuuluu ehdottomasti myös suunnitelmiin! New Yorkista teen päiväreissun New Jerseyn puolelle, Six Flagsin Great Adventure -huvipuistoon! Sen jälkeen hyppään bussiin ja huristelen rannikkoa ylemmäs Bostoniin, jossa olen 3-4 päivää. Bostonin naapurissahan on Cambridgen kaupunki, jossa on mm. Harvardin yliopisto. Suurena Gilmoren tytöt- fanina harvard on pakko nähdä ja toki Ivy League -yliopisto alueineen kiinnostaa muutenkin. Harvardissa on lukemani mukaan mm. maailman tihein kirjakauppakeskittymä... Bostonista piipahdan sitten vielä New Havenissa katsastamassa Yalen yliopiston, tämäkin ihan pakkonähtävyys Gilmoren tytöt- fanille!
En oikeasti malttaisi millään odottaa! Rahaa tulee menemään hurja määrä, sen tiedän jo etukäteen. Millekään pihistelymatkalle en myöskään aio lähteä, joten tulevan Egyptin matkan jälkeen täytyy valjastaa säästötili seuraavan matkan säästöjä varten. Vajaassa kahdessa vuodessa ehtii kuitenkin säästää ihan mukavan summan rahaa, ja onpahan jotakin mitä odottaa!
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Oikeus muuttaa näkökulmaa
Olen tuuliviiri monessakin asiassa, tiedän sen. On asioita, joista olen ehdottoman varma ja joiden suhteen en helposti muuta mielipidettäni, ja on asioita joiden suhteen muutan mieltäni jatkuvasti. Viimeinen niitti mielenmuutokselle tuli kuitenkin eilen, kun huomasin hajottaneeni erään krhm, leikkikaluni. Päätin, että on aika laittaa deittiprofiili takaisin, josko vaikka jonain päivänä saisi sänkyynsä ihan oikean miehen.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Hei, olen Assie ja minulla ei ole elämää
Tylsyys jatkuu. Tämän viikonlopun huipensi lähes kaikkien maksukanavien näkyminen ilmaiseksi. 100 kanavaa ja sohva, siinäpä hillittömän riemullista viikonlopun viettoa. Tämän päivän kohokohta puolestaan oli pyykinpesu. En edes keksi mitään kirjoitettavaa, koska minulle ei yksinkertaisesti tapahdu mitään juuri tällä hetkellä. Enkä oikeastaan halua edes muuttaa asioita mihinkään suuntaan, ainakaan vielä.
torstai 9. syyskuuta 2010
Tylsä elämä?
Huomasin eläväni tällä hetkellä aika lailla tylsää elämää. Aamulla töihin, iltapäivällä töistä kotiin, hetki koneella ja sitten sohvalle telkkaria katsomaan ja nukkumaan. Välillä käväisen kaupungilla joko yksin tai jonkun kaverin kanssa ja siinäpä se. Viikonloppuisin nukun aamulla pitkään (tai ainakin yritän, yleensä pomppaan yhdeksän maissa ylös. Minä, vannoutunut aamu-uninen iltaihminen! Työelämä sotkee luontaisen rytmin ihan kokonaan...), siivoan ja sitten vietän aikaa internetin ihmeellisessä maailmassa ja katselen digiboksin kovalevyltä sinne tallennettuja ohjelmia. Ennen kuin huomaankaan, on taas maanantai ja sama kierto alkaa alusta.
Tylsää! Tylsäätylsäätylsää. Jotenkin tätä tylsää ja harmaata elämää pitäisi piristää, mutta miten? Nettitreffailun aloittaminen taas jälleen kerran voisi olla yksi vaihtoehto, kun mitään jännittävää harrastustakaan en aio aloittaa. Muutamia arjen piristäjiä on kuitenkin tiedossa tämän syksyn aikana. Ensimmäinen on lokakuussa, kun pääsen koulutukseen Helsinkiin ja sen jälkeen Helsingin kirjamessuille töihin! Töitä on kahden päivän aikana yhteensä vain kuusi tuntia, mutta pääsen jokaisena päivänä messuille ilmaiseksi ja työpaikkani kustantaa tietysti majoitukset, matkat ja muut vastaavat. Epäilen, että koko reissu saattaa lopulta kääntyä tappiolliseksi, koska rakastan kirjoja ja raahaan messuilta luultavasti matkalaukullisen kirjoja mukaani... Marraskussa on sitten vuorossa hartaasti odotettu Egyptin ja Jordanian matka. Näen itseni jo loikoilemassa laivan uima-allaskannella lepotuolissa drinkki kädessä, auringon paistaessa täysin pilvettömältä taivaalta. Marraskuuta odotellessa :)
Tylsää! Tylsäätylsäätylsää. Jotenkin tätä tylsää ja harmaata elämää pitäisi piristää, mutta miten? Nettitreffailun aloittaminen taas jälleen kerran voisi olla yksi vaihtoehto, kun mitään jännittävää harrastustakaan en aio aloittaa. Muutamia arjen piristäjiä on kuitenkin tiedossa tämän syksyn aikana. Ensimmäinen on lokakuussa, kun pääsen koulutukseen Helsinkiin ja sen jälkeen Helsingin kirjamessuille töihin! Töitä on kahden päivän aikana yhteensä vain kuusi tuntia, mutta pääsen jokaisena päivänä messuille ilmaiseksi ja työpaikkani kustantaa tietysti majoitukset, matkat ja muut vastaavat. Epäilen, että koko reissu saattaa lopulta kääntyä tappiolliseksi, koska rakastan kirjoja ja raahaan messuilta luultavasti matkalaukullisen kirjoja mukaani... Marraskussa on sitten vuorossa hartaasti odotettu Egyptin ja Jordanian matka. Näen itseni jo loikoilemassa laivan uima-allaskannella lepotuolissa drinkki kädessä, auringon paistaessa täysin pilvettömältä taivaalta. Marraskuuta odotellessa :)
tiistai 24. elokuuta 2010
Luovutan
V:n suhteen nimittäin. Vieläkään en aio leimata toista täydelliseksi kusipääksi, mutta en kyllä jaksa enää odottaakaan. Edellisestä tapaamisesta on nyt yli neljä viikkoa aikaa, vähän liian pitkä väli tapaamisille mielestäni... Edelleen olen V:n kanssa yhteyksissä, mutta viime aikoina yhteydenpito on ollut aika vähäistä. Osittain kyllä ihan syystäkin, koska V oli työmatkalla toisella puolen Suomea lähes viikon ja teknisiä ongelmiakin on ollut, jälleen kerran. Ja jos ihan totta puhutaan, en minäkään ole liiemmin yhteyttä ottanut, ihan tarkoituksella.
Jos tapaamisten väli venyy näin pitkäksi, kyllä siinä kenen tahansa kiinnostus lopahtaa ja yhteydenpito vähentyy. Vaikka syyt näkemättömyyteen olisivatkin ihan oikeita, ei asioiden priorisointi ole V:llä kohdallaan. kai minulle nyt jostakin välistä olisi löytynyt edes muutama tunti aikaa? En viitsi mitään kohtausta asiasta järjestää, enkä toisaalta myöskään aio sanoa V:lle että tämä oli nyt tässä, kiitos ja heippa.
En minä enää mitään suuria toiveita elättele V:n suhteen, mutta jos jostakin kumman syystä käykin niin, että V tajuaa oman käytöksensä ja tahtoo ehdottomasti korjata asian, voin harkita asiaa. Mutta jotta tästä vielä joskus jotain voisi tulla, pitää asioiden muuttua aika tavalla. Mikä sitten on syynä siihen, että en tahdo kokonaan katkaista yhteyttä V:hen? Minä ihan oikeasti pidän V:stä, kaikesta huolimatta. Meillä oli kivaa yhdessä ja viihdyimme toistemme seurassa. Meillä on myös paljon yhteistä ja toisen seurassa oli helppo olla. Pitkään aikaan en myöskään ole tuntenut sellaista tunnetta kenenkään kanssa kuin V:n kanssa oli. Siksi tahdon säilyttää edes sen pienen teoreettisen mahdollisuuden. Roikkumaan en kuitenkaan missään nimessä aio jäädä, enkä hypätä heti kun V niin pyytää.
Jos tapaamisten väli venyy näin pitkäksi, kyllä siinä kenen tahansa kiinnostus lopahtaa ja yhteydenpito vähentyy. Vaikka syyt näkemättömyyteen olisivatkin ihan oikeita, ei asioiden priorisointi ole V:llä kohdallaan. kai minulle nyt jostakin välistä olisi löytynyt edes muutama tunti aikaa? En viitsi mitään kohtausta asiasta järjestää, enkä toisaalta myöskään aio sanoa V:lle että tämä oli nyt tässä, kiitos ja heippa.
En minä enää mitään suuria toiveita elättele V:n suhteen, mutta jos jostakin kumman syystä käykin niin, että V tajuaa oman käytöksensä ja tahtoo ehdottomasti korjata asian, voin harkita asiaa. Mutta jotta tästä vielä joskus jotain voisi tulla, pitää asioiden muuttua aika tavalla. Mikä sitten on syynä siihen, että en tahdo kokonaan katkaista yhteyttä V:hen? Minä ihan oikeasti pidän V:stä, kaikesta huolimatta. Meillä oli kivaa yhdessä ja viihdyimme toistemme seurassa. Meillä on myös paljon yhteistä ja toisen seurassa oli helppo olla. Pitkään aikaan en myöskään ole tuntenut sellaista tunnetta kenenkään kanssa kuin V:n kanssa oli. Siksi tahdon säilyttää edes sen pienen teoreettisen mahdollisuuden. Roikkumaan en kuitenkaan missään nimessä aio jäädä, enkä hypätä heti kun V niin pyytää.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Perinteinen nainen?
Luin tänään uusimmasta Me Naiset -lehdestä artikkelin, joka ihan sattumalta selvensi aika monta asiaa. Jutussa kerrottiin viisikymppisestä naisesta, joka on jäänyt koukkuun seksiin ja etsii jatkuvasti netistä seksiseuraa. Jos kiinnostaa, jutun voi lukea tästä. Tajusin, että minä en halua olla nyt tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua tuollainen nainen. Jutun naisen ajatusmaailma suorastaan kauhistutti ja ajatus kauhistumisesta oli pelottava. Olenko minä kuitenkin niin perinteinen nainen että en ymmärrä sängystä toiseen hyppimistä ja pelkkien seksisuhteiden harrastamista?
Kaikista pettymyksistä huolimatta taidan olla ihminen, joka uskoo rakkauteen ja joka tahtoo aika lailla perinteisen parisuhteen ja elämän. Taloineen, lapsineen, koirineen ja farmariautoineen. Tai no, lapsiasiasta en osaa sanoa mitään varmaa vielä, mutta oikean miehen kanssa sekin on mahdollista. Edellisen pitkän suhteen päättymisestä on nyt kulunut yli vuosi ja eniten olen suhteessa olemisesta kaivannut läheisyyttä ja elämän pienten asioiden jakamista toisen kanssa, en niinkään seksiä.
En usko, että pystyisin enää harrastamaan yhdenillanjuttuja viikonloppu toisensa perään. Alle parikymppisenä touhu oli ihan normaalia, mutta sen jälkeen ajatusmaailmani on näköjään ihan huomaamatta muuttunut. Seksi on kivaa kyllä, mutta jos eniten kaipaan läheisyyttä ja rakastamista, miten pelkkä seksi voisi kohdallani edes toimia? Lisäksi seksi tuntuu nykyään niin intiimiltä puuhalta (mitä se tottakai onkin), että en kyllä ihan helposti kenen tahansa kanssa lakanoiden väliin enää hyppäisi. Jonkinlainen tunneside toiseen osapuoleen on pakko olla.
Vaikka oivalsinkin olevani parisuhdeihminen, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että naimisiinmenolle ja lastensaannille on asetettava aikataulu. Tai sille oikean kumppanin löytymiselle edes. Voihan olla, että sopivaa ihmistä tai tilaisuutta ei koskaan edes kohdalleni tule, mistä sitä tietää? Mutta nyt ainakin tiedän todella haluavani oikean suhteen ja yhteisen tulevaisuuden jonkun kanssa, se on tärkeintä.
Kaikista pettymyksistä huolimatta taidan olla ihminen, joka uskoo rakkauteen ja joka tahtoo aika lailla perinteisen parisuhteen ja elämän. Taloineen, lapsineen, koirineen ja farmariautoineen. Tai no, lapsiasiasta en osaa sanoa mitään varmaa vielä, mutta oikean miehen kanssa sekin on mahdollista. Edellisen pitkän suhteen päättymisestä on nyt kulunut yli vuosi ja eniten olen suhteessa olemisesta kaivannut läheisyyttä ja elämän pienten asioiden jakamista toisen kanssa, en niinkään seksiä.
En usko, että pystyisin enää harrastamaan yhdenillanjuttuja viikonloppu toisensa perään. Alle parikymppisenä touhu oli ihan normaalia, mutta sen jälkeen ajatusmaailmani on näköjään ihan huomaamatta muuttunut. Seksi on kivaa kyllä, mutta jos eniten kaipaan läheisyyttä ja rakastamista, miten pelkkä seksi voisi kohdallani edes toimia? Lisäksi seksi tuntuu nykyään niin intiimiltä puuhalta (mitä se tottakai onkin), että en kyllä ihan helposti kenen tahansa kanssa lakanoiden väliin enää hyppäisi. Jonkinlainen tunneside toiseen osapuoleen on pakko olla.
Vaikka oivalsinkin olevani parisuhdeihminen, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että naimisiinmenolle ja lastensaannille on asetettava aikataulu. Tai sille oikean kumppanin löytymiselle edes. Voihan olla, että sopivaa ihmistä tai tilaisuutta ei koskaan edes kohdalleni tule, mistä sitä tietää? Mutta nyt ainakin tiedän todella haluavani oikean suhteen ja yhteisen tulevaisuuden jonkun kanssa, se on tärkeintä.
tiistai 10. elokuuta 2010
Luottamuksesta
Sanokaa mitä sanotte, mutta minä luotan siihen, että V ei ole kusipää. Juteltiin tänään mesessä jonkin aikaa ja V valotti hiukan sitä, millaisista kiireistä on kyse. V:n työn luonteesta johtuen en voi paljastaa oikeastaan yhtään mitään, mutta kiireet eivät todellakaan ole keksittyjä. Lisäksi meillä on aivan täysin erilainen päivärytmi, joka johtaa siihen, että V:llä on hommaa silloin kun minulla vapaata ja minä taas olen töissä silloin kun V ehtisi tapaamaan. Lisäksi V ei halua puristaa tapaamistani johonkin pieneen väliin muiden kiireiden keskelle, vaan tahtoo viettää kanssani aikaa ilman jatkuvaa kellonvilkuilua. Tällä hetkellä V vaan ei ehdi edes kunnolla istua sohvalle vetämään henkeä, saati sitten tapaamaan minua. Ja ennen kuin joku tarttuu siihen että "no miten sillä on aikaa hengailla mesessä" niin sanottakoon sen verran, että V:n työ vaatii lähes jatkuvaa koneella päivystämistä ja juttelu mesessä onnistuu yleensä siinä sivussa.
Kiireisyyden lisäksi yhtään mikään ei viittaa siihen, etteikö V olisi kiinnostunut. Muutamia esimerkkejä: V aloittaa mesekeskustelut 95% varmuudella ja ihmettelee jollei kuule minusta mitään päivään. V siirsi matkalle lähtöään parilla päivällä, jotta varmasti ehdimme tapaamaan ennen sitä. V sanoi viime viikolla, että ei ole halunnut suunnitella tapaamista kanssani ennen tärkeitä kokeita, koska ei pystyisi muuten lukemaan kyseisiin kokeisiin ollenkaan. V on myös kertonut menoistaan kiertelemättä ja vastannut aina suoraan, oli kysymys mikä tahansa. V on sanonut tykkäävänsä minusta ja että olen ihan huipputyyppi. Kun viikonloppuna epäilin että V:tä ei juuri kiinnosta jutella kanssani mesessä, V oli tosiaan asiasta aivan eri mieltä ja jopa leikillään "suutahti" siitä, että edes sanon niin. Kuulostaako kiinnostuksenpuutteelta?
Hauskaa tässä on se, että kevättalvella A:n kanssa mietin aika lailla samoja juttuja. Siis että onko se nyt kiinnostunut vai ei ja että onko se kusipää vai ei. Silloin suurin osa kavereistani vakuutteli että tottakai A on kiinnostunut ja ei varmasti ole idiootti kusipää. A:n käytös silloin oli kuitenkin aivan toiselta planeetalta verrattuna V:n käytökseen nyt ja kusipääksihän A sitten lopulta paljastui. Jotenkin vain tiedän, että V ei todellakaan ole samanlainen.
Kiireisyyden lisäksi yhtään mikään ei viittaa siihen, etteikö V olisi kiinnostunut. Muutamia esimerkkejä: V aloittaa mesekeskustelut 95% varmuudella ja ihmettelee jollei kuule minusta mitään päivään. V siirsi matkalle lähtöään parilla päivällä, jotta varmasti ehdimme tapaamaan ennen sitä. V sanoi viime viikolla, että ei ole halunnut suunnitella tapaamista kanssani ennen tärkeitä kokeita, koska ei pystyisi muuten lukemaan kyseisiin kokeisiin ollenkaan. V on myös kertonut menoistaan kiertelemättä ja vastannut aina suoraan, oli kysymys mikä tahansa. V on sanonut tykkäävänsä minusta ja että olen ihan huipputyyppi. Kun viikonloppuna epäilin että V:tä ei juuri kiinnosta jutella kanssani mesessä, V oli tosiaan asiasta aivan eri mieltä ja jopa leikillään "suutahti" siitä, että edes sanon niin. Kuulostaako kiinnostuksenpuutteelta?
Hauskaa tässä on se, että kevättalvella A:n kanssa mietin aika lailla samoja juttuja. Siis että onko se nyt kiinnostunut vai ei ja että onko se kusipää vai ei. Silloin suurin osa kavereistani vakuutteli että tottakai A on kiinnostunut ja ei varmasti ole idiootti kusipää. A:n käytös silloin oli kuitenkin aivan toiselta planeetalta verrattuna V:n käytökseen nyt ja kusipääksihän A sitten lopulta paljastui. Jotenkin vain tiedän, että V ei todellakaan ole samanlainen.
maanantai 9. elokuuta 2010
AARGH!
Olen tietyissä asioissa erittäin kärsimätön, se kai on tullut jo selväksi. Yhden tapaamisen odottaminen viikkokausia ei siis ole minulle mikään mieluisa tehtävä. Sen jälkeen kun kysyin V:ltä suoraan että ehtiikö ja tahtooko hän nähdä lähitulevaisuudessa, emme ole puhuneet kertaakaan siitä, koska näkisimme. Viikonloppuna V oli kumman hiljainen ja jätti mesessäkin jutut ihan kesken. Ajattelin sitten että kun ei kiinnosta jutella niin ei sitten. Lauantai-iltana V kuitenkin itse ihmetteli sitä, miksei minusta kuulu mitään! Miehet...
Eilen sanoin sitten V:lle, että syy hiljaisuuteeni on oikeastaan aika yksinkertainen ja että olen saanut sellaisen käsityksetn ettei keskustelu kanssani oikein kiinnosta. V kiisti asian täysin ja sanoi että on ollut vain ihan hullu viikko, kiireitä ja kipeänä oloa ja että silloin mesessä juttelu ei vain onnistu. Ymmärrän toki, mutta AARGH silti! Tänään juteltiin hetki mesessä ja silloin V stressasi sitä, että on niin kiire ja mitään ei ehdi tekemään ja kaikki ihmiset skitsoilevat siitä, kun V ei ehdi nähdä heitä. Jostain kumman syystä minun on aika helppo samastua...
V on ihminen, jolla on paljon tuttuja ja kavereita ja muutenkin todella vilkas sosiaalinen elämä. V on myös ihminen, jonka on tietyissä tilanteissa vaikea sanoa ei. Tiedän myös, että V arvostaa yhteistä aikaa ilman kiirettä ja uskon, toivon ja luotan siihen, että tässä on syy siihen, miksi V ei ole ehdottanut vielä tapaamista. Olen kuitenkin kahdella eri tavalla kysynyt suoraan sitä, että haluaako V tavata ja olla yhteyksissä ja molemmilla kerroilla vastaus on ollut ehdottoman myönteinen. Jos V vain odottaa kiireiden helpottamista, jotta voisi tavata minut ihan ajan kanssa, ilman kiirettä?
En kuitenkaan halua painostaa V:tä näkemiseen, koska tosiaan niin moni muu sitä jo tekee. Enkä varmasti ole prioriteettilistalla ykkösenä, niin vähän aikaa olemme vasta tunteneet. Mutta silti, pieni ääni sisälläni ihmettelee sitä, miten V ehtii käydä siellä sun täällä ja tehdä jos vaikka mitä kavereidensa kanssa, muttei ehdi jutella kanssani mesessä tai sopia aikaa tapaamiselleni :(.
Eilen sanoin sitten V:lle, että syy hiljaisuuteeni on oikeastaan aika yksinkertainen ja että olen saanut sellaisen käsityksetn ettei keskustelu kanssani oikein kiinnosta. V kiisti asian täysin ja sanoi että on ollut vain ihan hullu viikko, kiireitä ja kipeänä oloa ja että silloin mesessä juttelu ei vain onnistu. Ymmärrän toki, mutta AARGH silti! Tänään juteltiin hetki mesessä ja silloin V stressasi sitä, että on niin kiire ja mitään ei ehdi tekemään ja kaikki ihmiset skitsoilevat siitä, kun V ei ehdi nähdä heitä. Jostain kumman syystä minun on aika helppo samastua...
V on ihminen, jolla on paljon tuttuja ja kavereita ja muutenkin todella vilkas sosiaalinen elämä. V on myös ihminen, jonka on tietyissä tilanteissa vaikea sanoa ei. Tiedän myös, että V arvostaa yhteistä aikaa ilman kiirettä ja uskon, toivon ja luotan siihen, että tässä on syy siihen, miksi V ei ole ehdottanut vielä tapaamista. Olen kuitenkin kahdella eri tavalla kysynyt suoraan sitä, että haluaako V tavata ja olla yhteyksissä ja molemmilla kerroilla vastaus on ollut ehdottoman myönteinen. Jos V vain odottaa kiireiden helpottamista, jotta voisi tavata minut ihan ajan kanssa, ilman kiirettä?
En kuitenkaan halua painostaa V:tä näkemiseen, koska tosiaan niin moni muu sitä jo tekee. Enkä varmasti ole prioriteettilistalla ykkösenä, niin vähän aikaa olemme vasta tunteneet. Mutta silti, pieni ääni sisälläni ihmettelee sitä, miten V ehtii käydä siellä sun täällä ja tehdä jos vaikka mitä kavereidensa kanssa, muttei ehdi jutella kanssani mesessä tai sopia aikaa tapaamiselleni :(.
torstai 5. elokuuta 2010
100% mielialankohotus
Edellisen postauksen fiilikset ovat aika lailla taaksejäänyttä elämää. Juttelin V:n kanssa heti maanantaina messengerissä ja V sanoi heti, että mitkään Suomesta lähetetyt viestit eivät ole tulleet perille. Kun V sitten tiistaina palasi takaisin Suomeen, viestit menivät heti perille. Vielä en ole nähnyt V:tä ollenkaan ja mesekeskustelutkin ovat olleet aika lyhyitä ja katkonaisia. Ehdin jo tapani mukaan vetää siitä vaikka minkälaiset johtopäätökset ja kirosin koko miehen alimpaan helvettiin. Olin ihan varma siitä, että V paljastuu samanlaiseksi idiootiksi kuin A oli, ja yrittää nyt liueta vähin äänin ja lakkaa vaan pitämästä yhteyttä.
No, tänään olen jutellut V:n kanssa mesessä pidempään kuin kertaakaan aiemmin tällä viikolla ja syy vähäiselle yhteydenpidolle löytyi. Tai itse asiassa niitä oli kaksi. Ensinnäkin, V on ollut kipeänä ja kuumeessa matkansa jälkeen. Toisekseen, V harrastaa erästä aika vaativaa lajia ja kyseiseen harrastukseen kuuluu kirjallisia kokeita. Kahdet sellaiset kokeet ovat huomenna ja V:n on ollut pakko lukea niihin. Kun tapaamisehdotusta ei alkanut kuulua, kysyin sitten suoraan että tahtooko/ehtiikö V tavata jonakin päivänä lähitulevaisuudessa. Vastaus tuli salamannopeasti. "Tietty! Ehdin ja tahdon". V vaan ei ole halunnut suunnitella näkemistäni ennen kuin kokeet ovat ohitse, koska ei muuten pystyisi keskittymään lukemiseen ollenkaan <3.
Assie lähteekin tästä leijaillen pois ja leijailee todennäköisesti siihen asti että tapaan seuraavan kerran V:n. Ja hyvin todennäköisesti myöskään sen jälkeen jalat eivät aivan yletä lattiaan...
No, tänään olen jutellut V:n kanssa mesessä pidempään kuin kertaakaan aiemmin tällä viikolla ja syy vähäiselle yhteydenpidolle löytyi. Tai itse asiassa niitä oli kaksi. Ensinnäkin, V on ollut kipeänä ja kuumeessa matkansa jälkeen. Toisekseen, V harrastaa erästä aika vaativaa lajia ja kyseiseen harrastukseen kuuluu kirjallisia kokeita. Kahdet sellaiset kokeet ovat huomenna ja V:n on ollut pakko lukea niihin. Kun tapaamisehdotusta ei alkanut kuulua, kysyin sitten suoraan että tahtooko/ehtiikö V tavata jonakin päivänä lähitulevaisuudessa. Vastaus tuli salamannopeasti. "Tietty! Ehdin ja tahdon". V vaan ei ole halunnut suunnitella näkemistäni ennen kuin kokeet ovat ohitse, koska ei muuten pystyisi keskittymään lukemiseen ollenkaan <3.
Assie lähteekin tästä leijaillen pois ja leijailee todennäköisesti siihen asti että tapaan seuraavan kerran V:n. Ja hyvin todennäköisesti myöskään sen jälkeen jalat eivät aivan yletä lattiaan...
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Vuoristorataa
Yhtenä hetkenä tuntuu hyvältä, toisena ihan kamalalta. Olen edellisen kerran kuullut V:stä torstaina. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä sain viestin ja torstaina juteltiin jopa mesessä, kun nettiyhteys jopa toimi, hetken. Perjantaina laitoin tekstiviestin, mutta en saanut vastausta, koska viesti ei jostain syystä mennyt ollenkaan perille. Tarkastelin välitystietoja ja huomasin, ettei myöskään ke-to yönä saamaani viestiin lähetetty vastaus ollut mennyt perille! Tänäänkään laittamani viesti ei ole V:lle asti kantautunut, enkä yhtään tiedä mistä kiikastaa. Joko V:n puhelimesta on akku loppu (epätodennäköinen vaihtoehto, laturit on kuitenkin keksitty ja vaikka oma unohtuisi kotiin, joltakulta saisi varmasti lainaksi moisen kapistuksen), se on varastettu/hävinnyt (mahdollista, puhutaan edelleen Itä-Euroopan maasta...) tai sitten linjoissa on jotakin pahasti vialla (ehkä todennäköisin vaihtoehto kuitenkin).
Mutta, ärsyttävä tilanne kaiken kaikkiaan. V ei ole mesessä, enkä viitsi mitään offline-viestejä alkaa kirjoittaa, niistä ei ole kuin huonoja kokemuksia. Tai korjataan, aloitin yhden kirjoittamisen, mutta koko tilanne tuntui jotenkin oudolta ja jätin viestin lähettämättä. Mistä minä voin tietää, ihmetteleekö V edes "katoamistani", tai välittääkö edes siitä, ettemme ole kohta kolmeen päivään olleet yhteyksissä? Tällaisessa tilanteessa jonkun "hei, mitkään lähettämäni tekstiviestit eivät tule perille, mutta en ole mihinkään kadonnut"-viestin kirjoittaminen tuntuu lähinnä typerältä, emmehän ole edes mistään sopineet mitään!
Salaa mielessäni toivon kuitenkin, että tälläkin hetkellä V ihmettelee sitä, miksi pidän hiljaiseloa enkä vastaa edes tekstiviesteihin. Jos tämä yhteydenpidottomuus johtuu oikeasti pelkästään teknisistä ongelmista, on siinä havaittavissa tietynlaista ironiaa. Tapasimme netissä, olemme pitäneet suurimman osan ajasta yhteyttä messengerin kautta, joka sekin on jo kerran yrittänyt katkaista välimme ja nyt, viestit eivät mene perille ja nettiyhteys toimii erittäin satunnaisesti.
Hauskinta tässä on se, etten tiedä koska V palaa takaisin Suomeen. Oletan, toivon ja uskon että maanantaina, mutta en tiedä varmasti. Pahimmassa tapauksessa V palaa vasta reilun viikon päästä ja siihen mennessä olen ehtinyt seota lopullisesti, jollen kuule edes jonkinlaista elonmerkkiä seuraavien parin päivän aikana.
Mutta, ärsyttävä tilanne kaiken kaikkiaan. V ei ole mesessä, enkä viitsi mitään offline-viestejä alkaa kirjoittaa, niistä ei ole kuin huonoja kokemuksia. Tai korjataan, aloitin yhden kirjoittamisen, mutta koko tilanne tuntui jotenkin oudolta ja jätin viestin lähettämättä. Mistä minä voin tietää, ihmetteleekö V edes "katoamistani", tai välittääkö edes siitä, ettemme ole kohta kolmeen päivään olleet yhteyksissä? Tällaisessa tilanteessa jonkun "hei, mitkään lähettämäni tekstiviestit eivät tule perille, mutta en ole mihinkään kadonnut"-viestin kirjoittaminen tuntuu lähinnä typerältä, emmehän ole edes mistään sopineet mitään!
Salaa mielessäni toivon kuitenkin, että tälläkin hetkellä V ihmettelee sitä, miksi pidän hiljaiseloa enkä vastaa edes tekstiviesteihin. Jos tämä yhteydenpidottomuus johtuu oikeasti pelkästään teknisistä ongelmista, on siinä havaittavissa tietynlaista ironiaa. Tapasimme netissä, olemme pitäneet suurimman osan ajasta yhteyttä messengerin kautta, joka sekin on jo kerran yrittänyt katkaista välimme ja nyt, viestit eivät mene perille ja nettiyhteys toimii erittäin satunnaisesti.
Hauskinta tässä on se, etten tiedä koska V palaa takaisin Suomeen. Oletan, toivon ja uskon että maanantaina, mutta en tiedä varmasti. Pahimmassa tapauksessa V palaa vasta reilun viikon päästä ja siihen mennessä olen ehtinyt seota lopullisesti, jollen kuule edes jonkinlaista elonmerkkiä seuraavien parin päivän aikana.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Seksikäs, minäkö?
Näin eilen pitkästä aikaa yhtä parhaista ystävistäni ja lähdimme terassille hellettä pakoon. Illan aikana puhe kääntyi sitten tietysti miehiin ja seksuaalisuuteen ylipäätään. Ystäväni sanoi minulle, että olen niin kaunis nainen, että saisin siitäkin baarista sänkyyni kenet tahansa jos vaan haluaisin. Tottakai ystäväni on puolueellinen, mutta tilanne oli sellainen, ettei hänen olisi ollut mikään pakko sanoa mitään tuollaista. Jäin pitkäksi aikaa miettimään ystäväni sanoja. Silloin kun laittaudun, olen ihan tyytyväinen itseeni, hetken verran. En kuitenkaan osaa pitää itseäni yleisesti ottaen kauniina tai seksikkäänä. Vaikka olen taannoisesta erosta päässyt yli jo ajat sitten, vaikuttaa kahdeksan vuoden ajan torjutuksi tuleminen näköjään edelleen. Sen vuoksi en myöskään osaa flirttailla tai lähestyä miehiä tosielämässä ollenkaan, pelkään tulevani torjutuksi.
Hauskaa oli kuitenkin huomata, että on ystäväni sanoissa varmasti jotain perään. Baarimikko flirttaili meille molemmille niin häpeilemättömästi, että poskia alkoi jo kuumottaa. Lisäksi ainakin kaksi miestä olisi halunnut tulla istumaan pöytäämme ja useampi yritti pitää silmäpeliä kanssani. Osansa toki saattoi olla aika avokauluksisella mekollani, mutta kaikki keinothan ovat sallittuja... Päätin siinä samassa, että jos minun ja V:n juttu kaatuu tai siitä ei tulekaan mitään, yritän jatkossa olla rohkeampi miesten suhteen. Pieni flirttailuhan vain piristää päivää ja siinä ei ole mitään pahaa. Siitä voisi olla hyvä aloittaa ja taitojen kehittyessä jatkaa pidemmälle. Kai flirttailemaankin voi oppia?
Hauskaa oli kuitenkin huomata, että on ystäväni sanoissa varmasti jotain perään. Baarimikko flirttaili meille molemmille niin häpeilemättömästi, että poskia alkoi jo kuumottaa. Lisäksi ainakin kaksi miestä olisi halunnut tulla istumaan pöytäämme ja useampi yritti pitää silmäpeliä kanssani. Osansa toki saattoi olla aika avokauluksisella mekollani, mutta kaikki keinothan ovat sallittuja... Päätin siinä samassa, että jos minun ja V:n juttu kaatuu tai siitä ei tulekaan mitään, yritän jatkossa olla rohkeampi miesten suhteen. Pieni flirttailuhan vain piristää päivää ja siinä ei ole mitään pahaa. Siitä voisi olla hyvä aloittaa ja taitojen kehittyessä jatkaa pidemmälle. Kai flirttailemaankin voi oppia?
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Rauhallista
Olen tällä hetkellä täysin rauhallinen koko V:n jutun suhteen. Tein selväksi sen, mikä on minun näkökulmani asiaan, V tehköön tiedolla mitä haluaa. Minä en kuitenkaan tahdo tapailla muita, enkä kyllä usko V:nkään tapailevan muita samalla tavalla kuin minua. Vaikka toki tahtoisin jossain vaiheessa sanoa V:tä poikaystäväkseni, ei minulla ole tällä hetkellä mikään kiire. Kerrankin osaan ottaa rauhallisesti! Jotenkin vain tiedän, että tämä on ainoa oikea tapa olla tässä vaiheessa V:n kanssa. Katsoa mitä tapahtuu ja luottaa vaistoihin. Meillä on kivaa yhdessä, minä pidän V:stä ja V pitää minusta. Miksi kiirehtiä? Kuten edellisen kirjoituksen kommentissa mainittiin, V ottaa oman profiilinsa pois jos pitää minua tarpeeksi kiinnostavana. Kaikki aikanaan, minä en pakota ketään mihinkään. Ja jos tästä ei kuitenkaan tule mitään, on elämäni ainakin hetken aikaa ollut ihanan kuplivaa ja olen leijaillut pilvissä.
V on kuitenkin jatkuvasti ajatuksissani. Koska V on matkoilla, emme tule näkemään ainakaan viikkoon, saattaa mennä jopa kaksi. On paljon asioita, joista haluaisin puhua ihan kasvokkain ja V:n kainalossa makaillen, mutta on vain pakko odottaa. Pakko malttaa mielensä. En voi jutella V:n kanssa edes messengerissä, koska ilmeisesti V ei pääse nettiin, vaikka hotellissa piti olla nettiyhteys. Tähän mennessä ei ole mennyt aiemmin kuin puolitoista vuorokautta jonka aikana emme ole olleet yhteyksissä ja sekin johtui messengerin sekoilusta. Nyt on hassua olla täydessä tietämättömyydessä, mutta ehkä sekin on ihan paikallaan.
Hassua on se, että minun on tällä hetkellä vaikea muistaa tarkkaan miltä V näyttää. Kun oikein pinnistelen, muistan yksityiskohtia, mutta kokonaisuuden hahmottaminen on vaikeaa. En myöskään pysty palauttamaan mieleeni V:n ääntä. Näin on käynyt kahdesti aiemmin; ensirakkauteni ja ex-avomieheni kohdalla. Ruokahalu on myös aika lailla kadoksissa, eikä mieleni tee edes juurikaan mitään makeaa. Helteellä saattaa toki olla myös oma osansa tässä, mutta aika klassisia merkkejähän nämä kuitenkin ovat. Olen korviani myöten ihastunut.
V on kuitenkin jatkuvasti ajatuksissani. Koska V on matkoilla, emme tule näkemään ainakaan viikkoon, saattaa mennä jopa kaksi. On paljon asioita, joista haluaisin puhua ihan kasvokkain ja V:n kainalossa makaillen, mutta on vain pakko odottaa. Pakko malttaa mielensä. En voi jutella V:n kanssa edes messengerissä, koska ilmeisesti V ei pääse nettiin, vaikka hotellissa piti olla nettiyhteys. Tähän mennessä ei ole mennyt aiemmin kuin puolitoista vuorokautta jonka aikana emme ole olleet yhteyksissä ja sekin johtui messengerin sekoilusta. Nyt on hassua olla täydessä tietämättömyydessä, mutta ehkä sekin on ihan paikallaan.
Hassua on se, että minun on tällä hetkellä vaikea muistaa tarkkaan miltä V näyttää. Kun oikein pinnistelen, muistan yksityiskohtia, mutta kokonaisuuden hahmottaminen on vaikeaa. En myöskään pysty palauttamaan mieleeni V:n ääntä. Näin on käynyt kahdesti aiemmin; ensirakkauteni ja ex-avomieheni kohdalla. Ruokahalu on myös aika lailla kadoksissa, eikä mieleni tee edes juurikaan mitään makeaa. Helteellä saattaa toki olla myös oma osansa tässä, mutta aika klassisia merkkejähän nämä kuitenkin ovat. Olen korviani myöten ihastunut.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Vakavampaa
Päätin ottaa profiilini pois netistä ja sanoin siitä myös V:lle. Syyksi kerroin, että kun jostakusta kiinnostun edes vähän, en halua tai oikeastaan edes pysty keskittymään muiden tapailuun. Sanoin myös, että en aseta V:lle mitään vaatimuksia minkään suhteen, mikä minä olen mitään keltään vaatimaan? Kerroin oman kantani asiaan (en halua tapailla muita), mutta en odota tai oleta yhtään mitään sen suhteen, mitä jatkossa tapahtuu. V taisi vähän säikähtää, koska sanoi että on usein tuollaisten lauseiden jälkeen saanut eteensä listan siitä, milloin mennään naimisiin tai tehdään ensimmäinen lapsi. V sanoi myös, että ei oikeastaan suostu edes tekemään mitään tuhmaa kenenkään kanssa, koska siitä seuraa myös samankaltaisia vaatimuksia.
Mitä ihmettä? Eikö kaksi aikuista ihmistä voi pitää hauskaa yhdessä ilman, että siitä on automaattisesti seurauksena seurustelu? Tai avioliitto? Yritin tehdä selväksi sen, että minä en odota mitään, vaadi mitään, tai painosta yhtään mihinkään. Tahdoin vain tehdä selväksi oman kantani asiaan ja se mitä V tekee tai on tekemättä, on minulle ihan sama. Eihän se tietenkään kivalta tunnu, jos V tapailee muitakin, mutta minkä minä sille voin? Kaikkein vähiten haluan karkottaa V:n luotani ja jos asetan moisia vaatimuksia, se on ensimmäinen asia mikä tapahtuu. Antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Jos tästä tulee jotakin enemmän, on se sitten tapahtunut luontevasti, ilman vaatimuksia.
Mitä ihmettä? Eikö kaksi aikuista ihmistä voi pitää hauskaa yhdessä ilman, että siitä on automaattisesti seurauksena seurustelu? Tai avioliitto? Yritin tehdä selväksi sen, että minä en odota mitään, vaadi mitään, tai painosta yhtään mihinkään. Tahdoin vain tehdä selväksi oman kantani asiaan ja se mitä V tekee tai on tekemättä, on minulle ihan sama. Eihän se tietenkään kivalta tunnu, jos V tapailee muitakin, mutta minkä minä sille voin? Kaikkein vähiten haluan karkottaa V:n luotani ja jos asetan moisia vaatimuksia, se on ensimmäinen asia mikä tapahtuu. Antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Jos tästä tulee jotakin enemmän, on se sitten tapahtunut luontevasti, ilman vaatimuksia.
Huijuijui!
Olotila on sekava. Ja ihana. Ja sellainen, etten todellakaan halua tästä koskaan eroon. V lähti luotani juuri ja olen aivan korviani myöten ihastunut tällä hetkellä. Miten tuollainen mies voi olla olemassa? V on täydellinen. Hassu, söpö, ihana ja vaikka mitä muuta. Mies, joka suutelee juuri niin kuin haluan, jonka kanssa voin olla täysin oma itseni, joka hassuttelee ja joka vain on oma itsensä. Ja joka omien sanojensa mukaan tahtoo nähdä uudestaan, tietenkin. Ja joka sanoi tykkäävänsä minusta. Ja jota en olisi tahtonut millään päästää pois. Joka sanoi, että voisi jäädä viereeni koko loppuelämäkseen. Ja joka kysyi että mennäänkö naimisiin. Kaksi viimeistä toki ainakin pienenä vitsinä, mutta kuitenkin. A <3 V.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Nykyajan tekniikkaa
Olin jo aivan varma siitä, että V on tehnyt minulle täydelliset oharit ja paljastui täten täydelliseksi kusipääksi, joka lupaa yhtä ja sanoo toista. V on ihminen, joka kotona ollessaan on lähes koko ajan tavoitettavissa messengerin kautta ja hiukan ihmettelin, kun V on pitänyt hiljaiseloa koko eilisen ja tämän päivän. Ajattelin tottakai heti pahinta ja leimasin jo V:n idiootiksi pelimieheksi, joka vaan pelleilee kanssani.
Hetki sitten V kuitenkin laittoi tekstiviestin, jossa ihmetteli että mihin ihmeeseen olen oikein kadonnut. Minä taas vastasin, että eipäs kun sinä olet kadonnut! Kävi ilmi, että minulla messenger ilmoitti V:n olevan jatkuvasti poissa, eikä viestit menneet ainakaan eilen perille. Minä taas näyin V:llä koko ajan offline-tilassa. Kumpikin siis luuli, että toinen on tehnyt toiselle oharit :D. Pelkästään yksi tekstiviesti nosti mielialaani noin tuhat prosenttia ja sai sekä polvet tärisemään että sydämen hakkaamaan. Nyt en vaan voi lopettaa hymyilyä, koska V ehdotti heti aamukahveja huomiselle :). En tiedä, vihjailiko V yhteisestä yöstä (iik, jos näin on!), vai haluaako muuten vaan nähdä heti aamusta. No, oli miten oli, olen tällä hetkellä aika helvetin onnellinen ihminen.
Hetki sitten V kuitenkin laittoi tekstiviestin, jossa ihmetteli että mihin ihmeeseen olen oikein kadonnut. Minä taas vastasin, että eipäs kun sinä olet kadonnut! Kävi ilmi, että minulla messenger ilmoitti V:n olevan jatkuvasti poissa, eikä viestit menneet ainakaan eilen perille. Minä taas näyin V:llä koko ajan offline-tilassa. Kumpikin siis luuli, että toinen on tehnyt toiselle oharit :D. Pelkästään yksi tekstiviesti nosti mielialaani noin tuhat prosenttia ja sai sekä polvet tärisemään että sydämen hakkaamaan. Nyt en vaan voi lopettaa hymyilyä, koska V ehdotti heti aamukahveja huomiselle :). En tiedä, vihjailiko V yhteisestä yöstä (iik, jos näin on!), vai haluaako muuten vaan nähdä heti aamusta. No, oli miten oli, olen tällä hetkellä aika helvetin onnellinen ihminen.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Assie, idiootti
Olin jo muutaman kuukauden aikana ehtinyt unohtaa sen, miten kamalaa treffailun aloittaminen oikeastaan onkaan. Hirvittävä epävarmuus siitä, tarkoittaako toinen sitä mitä sanoo, epäusko itseä kohtaan. V sattuu olemaan juuri sellainen, joka saa ihmiset ja varsinkin naiset sekaisin, tämä siis sekä V:n omasta suusta kuultuna että itse todettuna. Kun toinen on niin erilainen, mielenkiintoinen ja persoonallinen, on vaikea rentoutua. Yritän, jälleen kerran, rauhoittua ja ottaa päivän kerrallaan. Yritän hokea itselleni, että ei asiat ainakaan hätäilemällä parannu. Kun V kerran on sanonut, että haluaa tavata uudestaan (ihan tarkka lause taisi olla "Tarvitseeko sitä edes kysyä?"), yritän luottaa siihen, että V sitä myös tarkoitti.
Kuitenkin, ihminen jota naiset ovat tulleet jopa kotiovelle stalkkaamaan, voi olla myös jotain ihan muuta kuin antaa ymmärtää. Luotan yleensä ensivaikutelmaan, mutta voinko ihan varmasti tietää, ettei V ole pelkkä pelimies? Jos totta puhutaan, harva ihminen, joka tietää itse saavansa ihmiset sekaisin, jättää taidon hyödyntämättä... Pelottaa. Mitä jos hullaannun, ihastun ja V vain nauraa partaansa? Jos olenkin vain yksi valloitus muiden joukossa?
Tiedän, että mitään ei saa, jollei edes yritä. Tiedän myös, että V arvostaa itsensä likoon laittamista ja itsensä ylittämistä. Mietin kuitenkin sitä, mitä minussa muka on V:hen verrattuna? Olen täysin tavallinen ja jopa tylsä ihminen, mikä minussa voisi kiinnostaa V:tä? Toinen puoli minusta tahtoisi heittäytyä täysillä, katsoa mitä tapahtuu. Toinen puoli haluaisi sanoa että "me ollaan niin erilaisia, etten ymmärrä voisiko tästä edes tulla mitään".
Kuitenkin, ihminen jota naiset ovat tulleet jopa kotiovelle stalkkaamaan, voi olla myös jotain ihan muuta kuin antaa ymmärtää. Luotan yleensä ensivaikutelmaan, mutta voinko ihan varmasti tietää, ettei V ole pelkkä pelimies? Jos totta puhutaan, harva ihminen, joka tietää itse saavansa ihmiset sekaisin, jättää taidon hyödyntämättä... Pelottaa. Mitä jos hullaannun, ihastun ja V vain nauraa partaansa? Jos olenkin vain yksi valloitus muiden joukossa?
Tiedän, että mitään ei saa, jollei edes yritä. Tiedän myös, että V arvostaa itsensä likoon laittamista ja itsensä ylittämistä. Mietin kuitenkin sitä, mitä minussa muka on V:hen verrattuna? Olen täysin tavallinen ja jopa tylsä ihminen, mikä minussa voisi kiinnostaa V:tä? Toinen puoli minusta tahtoisi heittäytyä täysillä, katsoa mitä tapahtuu. Toinen puoli haluaisi sanoa että "me ollaan niin erilaisia, etten ymmärrä voisiko tästä edes tulla mitään".
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Ajatukset jossain aivan muualla
Tapasin eilen V:n ensimmäistä kertaa. V oli kaikkea sitä mitä odotinkin ja vielä enemmän. Koskaan aiemmin en ole mennyt sokkotreffeillä suoraan kenenkään luokse, mutta tein V:n kohdalla poikkeuksen, joka kannatti. V oli huomaavainen, ihana, söpö ja hassu. Oli sellainen olo, että toiselle voi sanoa mitä tahansa, olla ihan juuri sellainen kuin on. Lähdin kotiin vasta neljältä aamulla ja silloinkin oli vaikea päästää V:stä irti.
Parasta oli, että V oli se, joka kysyi haluanko tavata uudestaan. V oli se, joka ei halunnut päästää minua menemään. V oli se, joka kertoi seuraavan päivän suunnitelmistaan. V oli se, joka sanoi, että olin juuri sellainen kuin kuvittelikin. Olo juuri tällä hetkellä on epätodellinen. En tiedä, mitä V haluaa, mutta juuri nyt tällä hetkellä minulle riittää se, että saan tavata niin jännän ja kiinnostavan ihmisen uudestaan.
Parasta oli, että V oli se, joka kysyi haluanko tavata uudestaan. V oli se, joka ei halunnut päästää minua menemään. V oli se, joka kertoi seuraavan päivän suunnitelmistaan. V oli se, joka sanoi, että olin juuri sellainen kuin kuvittelikin. Olo juuri tällä hetkellä on epätodellinen. En tiedä, mitä V haluaa, mutta juuri nyt tällä hetkellä minulle riittää se, että saan tavata niin jännän ja kiinnostavan ihmisen uudestaan.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Pilvissä, vaiko jo seitsemännessä taivaassa?
Juttelin eilen (ja tänään) V:n kanssa messengerissä vaatimattomat 10 tuntia. Tai ehkä 11, en ole varma. Aivan käsittämätöntä. Koneelta ei vaan voinut lähteä minnekään! Lopetetiin meidän maratonkeskustelu vasta kuudelta aamulla, enkä vielä siinäkään vaiheessa meinannut saada unta, kun päässä pyöri vain V. Puhuttiin aivan kaikesta maan ja taivaan välillä, siis ihan kaikesta! Kyseltiin toisiltamme hassuja ja mietin koko ajan, että onko tuollaista ihmistä edes olemassa. V vaikuttaa juuri sellaiselta hassulta, hullulta mieheltä, jollaisista pidän. Poikamainen, niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin. Suvaitsevainen, spontaani, optimistinen ja kuitenkin tosi huolehtivaisen tuntuinen. Meillä on tulevaisuuden suhteen aika lailla samanlaiset odotukset, suuret linjat siis ja tosi paljon yhteistä, niin pienissä kuin isoissakin jutuissa.
Joka ikinen kerta aiemmin, kun olen jonkun kanssa sokkotreffaillut, olen jännittänyt etukäteen ihan älyttömästi. Nyt en oikeastaan ollenkaan, vaikka nähdään jo tänään, jollei mitään muutoksia suunnitelmiin enää tule. Jotenkin tiedän, että V ei vaan voi olla pettymys. Uskon tosi vahvasti intuitioon ja samanlainen vahva tunne on tullut kahdesti aiemmin. Silloin kun kävin katsomassa ensimmäistä kertaa nykyistä asuntoani ja kun pääsin ensimmäistä kertaa nykyiseen työpaikkaani töihin. Kuulostaa hullulta sanoa näin ihmisestä, jota en ole vielä kertaakaan livenä tavannut, mutta tunne on vaan tosi vahva.
Sitä paitsi, olisihan se hauska tavata elämänsä mies tässä vaiheessa. Olen juuri saanut asuntoni sisustettua ihan oman mieleni mukaan, työpaikan ja koko elämäni järjestettyä niin, että olen tyytyväinen yksin. Se, että mies astelisi mukaan kuvioihin juuri nyt, olisi oikeastaan aika absurdia.
Joka ikinen kerta aiemmin, kun olen jonkun kanssa sokkotreffaillut, olen jännittänyt etukäteen ihan älyttömästi. Nyt en oikeastaan ollenkaan, vaikka nähdään jo tänään, jollei mitään muutoksia suunnitelmiin enää tule. Jotenkin tiedän, että V ei vaan voi olla pettymys. Uskon tosi vahvasti intuitioon ja samanlainen vahva tunne on tullut kahdesti aiemmin. Silloin kun kävin katsomassa ensimmäistä kertaa nykyistä asuntoani ja kun pääsin ensimmäistä kertaa nykyiseen työpaikkaani töihin. Kuulostaa hullulta sanoa näin ihmisestä, jota en ole vielä kertaakaan livenä tavannut, mutta tunne on vaan tosi vahva.
Sitä paitsi, olisihan se hauska tavata elämänsä mies tässä vaiheessa. Olen juuri saanut asuntoni sisustettua ihan oman mieleni mukaan, työpaikan ja koko elämäni järjestettyä niin, että olen tyytyväinen yksin. Se, että mies astelisi mukaan kuvioihin juuri nyt, olisi oikeastaan aika absurdia.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Päähänpistoja, osa 367
Voihan ääh. Sanoinko jo joskus aiemmin, että teen asioita hetken mielijohteesta? Ja ihan hetki sitten taisin sanoa, että en jaksa kiinnostua nyt treffailusta? Varsinkaan netti-sellaisesta... Loput voittekin arvata. Ta-daa, nettideittailu aloitettu, taas :). Tai no, en ole ketään (vielä) tavannut, mutta laitoin oman profiilini tänään takaisin ja bongasin saman tien todella kiinnostavan ihmisen. Kirjoitin kyseiselle ihmiselle siltä istumalta, ja vastauksenkin sain jo muutaman tunnin kuluttua. V:n vastaus loksautti suun auki, sanotaanko näin. Aivan heti löytyi niin jännä yhteinen kiinnostuksen kohde, että on todella vaikea uskoa sattumaan. V sanoikin myös viestissään, että epäili vahvasti jonkun kaverinsa/tuttunsa tekevän pilaa, niin V:n mieleiseksi olen kuulemma onnistunut oman profiilini tekemään. V mainitsi myös kylmät väreet...
Tämä on se kohta, kun pitäisi vaan malttaa. Mutta ei, ei onnistu kun on minusta kyse. Sain V:n meseosoitteen ja sitä kautta huomasin myös V:n oikean nimen. No, sehän oli pakko googlata ja kas, irc-galleriastahan V löytyi. Ja täytyy sanoa, että suu loksahti uudestaan auki kun näin miltä V näyttää. Hyvässä mielessä siis, todellakin. Lisäksi kyseessä on melkein 2 metriä pitkä mies, eli toisin sanoen minäkin yli 175 senttisenä saisin kerrankin tuntea oloni jonkun vieressä lyhyeksi. Lisäksi eräästä sivulauseesta kävi ilmi, että V:llä on takana ainakin yksi pidempi ja vakavampi suhde, joten no worries silläkin saralla.
Tiedän, että ajattelen jälleen kerran aivan liikaa asioiden edelle, mutta en vaan voi itselleni mitään. V kuulostaa aivan liian hyvältä ollakseen totta! Tai no, eräs pieni miinus on. Olo on kuin puumanaisella tai haudanryöstäjällä (ja siis tarkoitan tietysti kehdonryöstäjää... Yöllä kirjoitettaessa ei ole aina ajatus ihan mukana), V on minua kolme ja puoli vuotta nuorempi. Toisaalta, eihän se ikä kerro ihmisestä oikeastaan mitään. Ja kun kummallakin on ikää reippaasti yli 20 vuotta, ei muutaman vuoden ikäero haittaa. Näin uskon ja toivon, että tapaan V:n mahdollisimman pian ihan oikeasti, etten ehdi taas rakentaa liian suuria pilvilinnoja ympärilleni.
Tämä on se kohta, kun pitäisi vaan malttaa. Mutta ei, ei onnistu kun on minusta kyse. Sain V:n meseosoitteen ja sitä kautta huomasin myös V:n oikean nimen. No, sehän oli pakko googlata ja kas, irc-galleriastahan V löytyi. Ja täytyy sanoa, että suu loksahti uudestaan auki kun näin miltä V näyttää. Hyvässä mielessä siis, todellakin. Lisäksi kyseessä on melkein 2 metriä pitkä mies, eli toisin sanoen minäkin yli 175 senttisenä saisin kerrankin tuntea oloni jonkun vieressä lyhyeksi. Lisäksi eräästä sivulauseesta kävi ilmi, että V:llä on takana ainakin yksi pidempi ja vakavampi suhde, joten no worries silläkin saralla.
Tiedän, että ajattelen jälleen kerran aivan liikaa asioiden edelle, mutta en vaan voi itselleni mitään. V kuulostaa aivan liian hyvältä ollakseen totta! Tai no, eräs pieni miinus on. Olo on kuin puumanaisella tai haudanryöstäjällä (ja siis tarkoitan tietysti kehdonryöstäjää... Yöllä kirjoitettaessa ei ole aina ajatus ihan mukana), V on minua kolme ja puoli vuotta nuorempi. Toisaalta, eihän se ikä kerro ihmisestä oikeastaan mitään. Ja kun kummallakin on ikää reippaasti yli 20 vuotta, ei muutaman vuoden ikäero haittaa. Näin uskon ja toivon, että tapaan V:n mahdollisimman pian ihan oikeasti, etten ehdi taas rakentaa liian suuria pilvilinnoja ympärilleni.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Lomailua
Assien ajatukset ovat parin viime viikon ajan olleet lomatunnelmissa. Täytyy kyllä sanoa, että lomasäissä ei ole ollut mitään muuta vikaa kuin se, että yöllä ei oikein saa nukuttua, kun sisälämpötila huitelee kolmessakymmenessä... Olen nyt toisella lomaviikollani ja ensimmäisen viikon vietin kotikotona. Söin lähinnä savulohta ja uusia perunoita, jälkkäriksi mansikoita. Makasin myös takapihalla aurinkoa ottaen ja kävin kolme, neljä kertaa päivässä uimassa, rantaan kun oli matkaa vain muutama sata metriä. Täytyy sanoa, että työasiat unohtuivat kyllä todella tehokkaasti mielestä!
Tällä viikolla palasin takaisin omaan kotiini ja sain houkutelluksi myös lapsuudenystäväni mukaan. Oli aivan liian kuuma tehdä oikeastaan yhtään mitään, mutta oli silti kiva viettää aikaa vanhan ystävän kanssa. Eilen olikin vuorossa operaatio palapeli á la Ikea, tai oikeastaan neljä palapeliä. Aikaisemminhan haikailin uusien huonekalujen perään ja vähän ennen lomalle jäämistä tein sitten tilauksen Ikean verkkokauppaan ja uudet kalusteet tulivat eilen. Ostin siis tällaiset huonekalut:
Asunto on nyt huomattavasti toimivampi ja käytännöllisempi. Vieraille on kivasti istumapaikkoja, eikä telkkaria tarvitse enää tuijottaa sängyllä maaten. Uusi sisustus on myös huomattavasti enemmän näköisempi kuin aiempi. Värimaailma on musta-harmaa-valkoinen muutamilla violeteilla yksityiskohdilla ja pidän lopputuloksesta kovasti. Hankintalistalla on vielä muutama suuri taulu ja jossakin vaiheessa myös uusi työpöytä, sekä jonkinlainen kotiteatterijärjestelmä, mutta niillä ei oikeastaan ole mikään kiire. Tulevat vastan sitten kun tulevat :).
Vaikka sainkin kotini sisustettua ja näin yhden mielihalun toteutettua, ei haluaminen suinkaan loppunut tähän. Olen jo pitkään haaveillut kolmannesta tatuoinnista, mutta en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi marssia tatuointiliikkeeseen. nyt sain päähäni, että kolmannen tatuoinnin sijaan olisi järkevämpää muokata jo yhtä olemassa olevaa kuvaa! Kun täytin 18, otin oikean rinnan yläpuolelle kuvan, josta en kuitenkaan enää niin välitä. Alkuperäistä tatuointia en missään nimessä halua peittää, se on kuitenkin muistutus eräästä ajanjaksosta elämässäni, mutta kuvaa olisi suhteellisen helppo jatkaa ylöspäin, aina olkapäähän ja mahdollisesti lapaluuhun asti. Nyt yritän malttaa mieleni edes muutaman kuukauden ajaksi ja säästää rahaa niin marraskuun matkaa kuin tatuointiakin varten. Helpommin sanottu kuin tehty... Säästäminen onnistuu kyllä, mutta mielen malttaminen onkin sitten ihan eri asia.
Tällä viikolla palasin takaisin omaan kotiini ja sain houkutelluksi myös lapsuudenystäväni mukaan. Oli aivan liian kuuma tehdä oikeastaan yhtään mitään, mutta oli silti kiva viettää aikaa vanhan ystävän kanssa. Eilen olikin vuorossa operaatio palapeli á la Ikea, tai oikeastaan neljä palapeliä. Aikaisemminhan haikailin uusien huonekalujen perään ja vähän ennen lomalle jäämistä tein sitten tilauksen Ikean verkkokauppaan ja uudet kalusteet tulivat eilen. Ostin siis tällaiset huonekalut:
Asunto on nyt huomattavasti toimivampi ja käytännöllisempi. Vieraille on kivasti istumapaikkoja, eikä telkkaria tarvitse enää tuijottaa sängyllä maaten. Uusi sisustus on myös huomattavasti enemmän näköisempi kuin aiempi. Värimaailma on musta-harmaa-valkoinen muutamilla violeteilla yksityiskohdilla ja pidän lopputuloksesta kovasti. Hankintalistalla on vielä muutama suuri taulu ja jossakin vaiheessa myös uusi työpöytä, sekä jonkinlainen kotiteatterijärjestelmä, mutta niillä ei oikeastaan ole mikään kiire. Tulevat vastan sitten kun tulevat :).
Vaikka sainkin kotini sisustettua ja näin yhden mielihalun toteutettua, ei haluaminen suinkaan loppunut tähän. Olen jo pitkään haaveillut kolmannesta tatuoinnista, mutta en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi marssia tatuointiliikkeeseen. nyt sain päähäni, että kolmannen tatuoinnin sijaan olisi järkevämpää muokata jo yhtä olemassa olevaa kuvaa! Kun täytin 18, otin oikean rinnan yläpuolelle kuvan, josta en kuitenkaan enää niin välitä. Alkuperäistä tatuointia en missään nimessä halua peittää, se on kuitenkin muistutus eräästä ajanjaksosta elämässäni, mutta kuvaa olisi suhteellisen helppo jatkaa ylöspäin, aina olkapäähän ja mahdollisesti lapaluuhun asti. Nyt yritän malttaa mieleni edes muutaman kuukauden ajaksi ja säästää rahaa niin marraskuun matkaa kuin tatuointiakin varten. Helpommin sanottu kuin tehty... Säästäminen onnistuu kyllä, mutta mielen malttaminen onkin sitten ihan eri asia.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Muistikatko vai asuuko täällä kummitus?
Jokainen meistä on varmasti jossakin elämänsä vaiheessa tehnyt jotakin selittämätöntä tai tehnyt jotakin, jota ei muista tehneensä. Jälkimmäiseen liittyy tosin usein alkoholi suhteellisen suurina määrinä nautittuna... Vaikken itse absolutisti olekaan, en kuitenkaan ole koskaan tehnyt humalassa mitään sellaista, mitä en seuraavana päivänä muistaisi.
Tänä aamuna herätessäni jouduin kuitenkin hetken miettimään että mitähän ihmettä sitä on tullut viime yönä tehtyä. Kylppärin lattialle oli nimittäin kiskottu kaikki allaskaapin alahyllyn tavarat, hammasharja oli hammasmukin sijaan siististi lavuaarin reunalla, hammasmuki oli puolillaan vettä, olohuoneen tuuletusikkuna oli auki, kampauspöydän jakkara pois normaalilta paikaltaan ja kädessäni kummallinen musta töhry, kuin laastarin jättämä jälki. En tietääkseni ole aiemmin harrastanut unissakävelyä, enkä yleensä myöskään puhu unissani. Tai näin ainakin kanssani samassa sängyssä tai huoneessa nukkuneet ovat sanoneet.
Minulla ei siis ole minkäänlaista muistikuvaa yöllisistä puuhistani. Join kylläkin edellisenä iltana muutaman lasillisen viiniä, mutta en mielestäni ollut todellakaan niin humalassa, että alkoholilla voisi selittää yölliset tekoni. Ja jos totta puhutaan, ihan ensimmäinen ajatukseni oli että onko täällä käynyt yöllä joku. Kun kömmin takaisin sänkyyn, kurkistin ihan varmuuden vuoksi sängyn alle. En tiedä mitä sieltä kuvittelin löytäväni, mutta tulipahan turvallisempi olo.
Tänä aamuna herätessäni jouduin kuitenkin hetken miettimään että mitähän ihmettä sitä on tullut viime yönä tehtyä. Kylppärin lattialle oli nimittäin kiskottu kaikki allaskaapin alahyllyn tavarat, hammasharja oli hammasmukin sijaan siististi lavuaarin reunalla, hammasmuki oli puolillaan vettä, olohuoneen tuuletusikkuna oli auki, kampauspöydän jakkara pois normaalilta paikaltaan ja kädessäni kummallinen musta töhry, kuin laastarin jättämä jälki. En tietääkseni ole aiemmin harrastanut unissakävelyä, enkä yleensä myöskään puhu unissani. Tai näin ainakin kanssani samassa sängyssä tai huoneessa nukkuneet ovat sanoneet.
Minulla ei siis ole minkäänlaista muistikuvaa yöllisistä puuhistani. Join kylläkin edellisenä iltana muutaman lasillisen viiniä, mutta en mielestäni ollut todellakaan niin humalassa, että alkoholilla voisi selittää yölliset tekoni. Ja jos totta puhutaan, ihan ensimmäinen ajatukseni oli että onko täällä käynyt yöllä joku. Kun kömmin takaisin sänkyyn, kurkistin ihan varmuuden vuoksi sängyn alle. En tiedä mitä sieltä kuvittelin löytäväni, mutta tulipahan turvallisempi olo.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Sisustuskuume!
Assieta taisi puraista pahanlaatuinen sisustuskärpänen. Olen lähes koko päivän istunut tietokoneen ääressä ja selannut Ikean, Sotkan, Iskun, Askon ja jos vaikka minkä huonekaluliikkeen sivuja ja kulkenut mittanauha kädessä ympäri asuntoa. Syykin on selvillä, tai oikeastaan syitä on kaksi. Ensimmäinen syy on se, että sain tosiaan sen vakituisen työpaikan, josta vihjaisin jo aiemmin. Toinen syy on se, että kävin eilen ystäväni uudessa kodissa, joka on tajuttoman kaunis. Ystäväni osti äskettäin miehensä kanssa upouuden talon ja vaikka sisustus olikin todella kesken ja osa tavaroista purkamatta, asunnosta näki heti sen, millainen se tulee lopulta olemaan.
Illan aikana puhe kääntyikin sisustukseen ja asunnon ostamiseen ja mainitsin, että olen itsekin suunnitellut oman asunnon ostamista, lähinnä siksi, että nykyinen koti tuntuu hiukan liian pieneltä. Tahtoisin myös pitää sängyn vain nukkumapaikkana, mikä ei tällä hetkellä ole mahdollista kun sänky ajaa myös sohvan virkaa. Olin pitkään sitä mieltä, että tähän asuntoon ei sohvaa mahdu, jollen luovu kirjahyllystäni, mutta eiliset sisustuskeskustelut jäivät mieleen kummittelemaan. Aamulla katselin asuntoani uusin silmin ja sain suorastaan neronleimauksen.
Kirjahyllystä ei tarvitse luopua, mutta sen voi vaihtaa. Nykyisin kirjani majailevat leveässä mutta matalassa Lundian hyllyssä; ratkaisu joka oli pakon sanelema. Lundia on ajanut asiansa ihan mallikelpoisesti ja silmä on vuosien mittaan tottunut puunvärisiin hyllyihin, mutta olen aina tiennyt, ettei se tule olemaan loppuelämän ratkaisu. Miksei siis ostaa uutta kirjahyllyä, joka olisi entistä huomattavasti kapeampi, mutta korkeampi? Tilaa säästyisi ja kirjat kuitenkin mahtuisivat uuteen hyllyyn. Kirjahyllyn viereen mahtuisi näin myös pieni sohva!
Pyörittelin huonekalujen kokoja ja paikkoja mielessäni ja tajusin, että vieläkin parempi ratkaisu on olemassa. Jos korvaisin vanhan kampauspöytäni tällaisella Ikean lipastolla, saisin siirrettyä muita huonekaluja niin, että nykyisen kirjahyllyn paikalle voisi sijoittaa pelkän sohvan!
Saisin siis pikkuyksiööni jo olemassa olevien kalusteiden lisäksi sohvan niin, ettei mistään huonekalusta tarvitse luopua. Tai toki vanhoja pitää korvata uusilla, mutta en joudu pakkaamaan kirjojani varastoon, vaan ne mahtuvat uuteen kirjahyllyyn hyvin. Kampauspöydästänikin luovun ihan ilomielin. Vaikka se on todella käytännöllinen kaluste, ei sen ulkomuoto omaa silmääni juuri hivele. Sitä paitsi uudessa kamåpauslipastossa tulee olemaan huomattavasti enemmän säilytystilaa. Parasta koko jutussa on se, että uusi sisustus ei tule edes maksamaan mansikoita, 1000 eurolla saan helposti kivan sohvan, kirjahyllyn ja tuon lipaston ja luultavasti rahaa jää myös pikkutavaran ostamiseen. Huomattavasti halvempaa kuin kuluttaa 100 000 euroa uuden asunnon ostamiseen :).
Illan aikana puhe kääntyikin sisustukseen ja asunnon ostamiseen ja mainitsin, että olen itsekin suunnitellut oman asunnon ostamista, lähinnä siksi, että nykyinen koti tuntuu hiukan liian pieneltä. Tahtoisin myös pitää sängyn vain nukkumapaikkana, mikä ei tällä hetkellä ole mahdollista kun sänky ajaa myös sohvan virkaa. Olin pitkään sitä mieltä, että tähän asuntoon ei sohvaa mahdu, jollen luovu kirjahyllystäni, mutta eiliset sisustuskeskustelut jäivät mieleen kummittelemaan. Aamulla katselin asuntoani uusin silmin ja sain suorastaan neronleimauksen.
Kirjahyllystä ei tarvitse luopua, mutta sen voi vaihtaa. Nykyisin kirjani majailevat leveässä mutta matalassa Lundian hyllyssä; ratkaisu joka oli pakon sanelema. Lundia on ajanut asiansa ihan mallikelpoisesti ja silmä on vuosien mittaan tottunut puunvärisiin hyllyihin, mutta olen aina tiennyt, ettei se tule olemaan loppuelämän ratkaisu. Miksei siis ostaa uutta kirjahyllyä, joka olisi entistä huomattavasti kapeampi, mutta korkeampi? Tilaa säästyisi ja kirjat kuitenkin mahtuisivat uuteen hyllyyn. Kirjahyllyn viereen mahtuisi näin myös pieni sohva!
Pyörittelin huonekalujen kokoja ja paikkoja mielessäni ja tajusin, että vieläkin parempi ratkaisu on olemassa. Jos korvaisin vanhan kampauspöytäni tällaisella Ikean lipastolla, saisin siirrettyä muita huonekaluja niin, että nykyisen kirjahyllyn paikalle voisi sijoittaa pelkän sohvan!
Saisin siis pikkuyksiööni jo olemassa olevien kalusteiden lisäksi sohvan niin, ettei mistään huonekalusta tarvitse luopua. Tai toki vanhoja pitää korvata uusilla, mutta en joudu pakkaamaan kirjojani varastoon, vaan ne mahtuvat uuteen kirjahyllyyn hyvin. Kampauspöydästänikin luovun ihan ilomielin. Vaikka se on todella käytännöllinen kaluste, ei sen ulkomuoto omaa silmääni juuri hivele. Sitä paitsi uudessa kamåpauslipastossa tulee olemaan huomattavasti enemmän säilytystilaa. Parasta koko jutussa on se, että uusi sisustus ei tule edes maksamaan mansikoita, 1000 eurolla saan helposti kivan sohvan, kirjahyllyn ja tuon lipaston ja luultavasti rahaa jää myös pikkutavaran ostamiseen. Huomattavasti halvempaa kuin kuluttaa 100 000 euroa uuden asunnon ostamiseen :).
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Takaumia
Jännä juttu, miten yksi kappale voi tuoda mieleen niin elävästi muistoja. Kuuntelin pitkältä Spotify-soittolistaltani sinne vuosi sitten lisättyjä kappaleita ja varsinkin Bat for Lashesin Daniel ja Carpentersin Rainy Days and Mondays veivät ajatukset aika tarkalleen vuoden taaksepäin, aikaan jolloin erosimme ex-avomieheni kanssa. Muistan, miten en voinut varsinkaan Danielia kuunnella ollenkaan itkemättä ja miten kamalan pahalta olo silloin tuntui. On käsittämätöntä ajatella, että siitä on jo vuosi! Tämän hetken oloa ei voi millään mittarilla verrata entiseen, niin paljon onnellisempi olen. Vuosi sitten en uskonut, että tällainen päivä vielä joskus koittaa.
Juuri tällä hetkellä ajatus parisuhteesta tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta, vaikka toki jotakin vipinää sille saralle olisi mukava saada. Huomaan kuitenkin ajattelevani tulevaisuuden asioita automaattisesti niin, että "sitten kun minä...". Ei koskaan me. Kun minä saan vakituisen työpaikan, kun minä matkustelen, kun minä ostan asunnon. Tällaisessa tilanteessa se unelmien mies sitten kuitenkin ilmestyy kuvioihin heti huomenna :D.
Juuri tällä hetkellä ajatus parisuhteesta tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta, vaikka toki jotakin vipinää sille saralle olisi mukava saada. Huomaan kuitenkin ajattelevani tulevaisuuden asioita automaattisesti niin, että "sitten kun minä...". Ei koskaan me. Kun minä saan vakituisen työpaikan, kun minä matkustelen, kun minä ostan asunnon. Tällaisessa tilanteessa se unelmien mies sitten kuitenkin ilmestyy kuvioihin heti huomenna :D.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Aikuisuus
Rakas päiväkirja, tänään tajusin olevani aikuinen.
Vaikka olen täysi-ikäisyyden rajan ylittänyt jo vuosia sitten, en ole kuitenkaan pitänyt itseäni oikeasti aikuisena. Opiskeluaikana identiteetti oli nuoren opiskelijan ja siitä yli pääseminen kesti pitkään valmistumisen jälkeen. Tänään kuitenkin havahduin tajuamaan että minä olen ihan oikeasti aikuinen. Mistä moinen havahtuminen sitten johtuu? Kun tulin töistä kotiin, odotti eteisen matolla pino postia, joukossa kirje pankistani. Avasin kirjeen ja ensimmöinen rivi kuului jotakuinkin näin: "Onnittelut valinnastasi, sinulle on myönnetty Visa."
Minulle myönnettiin siis elämäni ensimmäinen luottokortti, jonka hakemusta täyttäessäni olin aivan varma kielteisestä päätöksestä. Jostain kumman syystä kortin kuitenkin sain, vaikka en ole vakituisessa työsuhteessa enkä ole ollut nykyisessä työpaikassani edes vuotta. Jos onnistun vakuuttamaan pankin siitä, että olen vastuullinen, raha-asiansa järkevästi hoitava aikuinen, on kai sen pakko pitää muutenkin paikkansa?
Lisää aikuisuuspisteitä tuonee myös omistusasunnosta haaveileminen. Päätin, että jos vakituisen työpaikan syksyllä (tai myöhemmin) saan, otan selvää paljonko voisin saada asuntolainaa ja aloitan oman kodin etsinnän. Pidän nykyisestä asunnostani hurjasti, se tuskin on jäänyt kellekään epäselväksi, mutta ihan oma asunto... Koti, jonka voisin remontoida ja sisustaa täysin oman makuni mukaiseksi. Sijoitus, joka maksaisi itsensä ennen pitkää takaisin. Ikioma koti.
Vaikka olen täysi-ikäisyyden rajan ylittänyt jo vuosia sitten, en ole kuitenkaan pitänyt itseäni oikeasti aikuisena. Opiskeluaikana identiteetti oli nuoren opiskelijan ja siitä yli pääseminen kesti pitkään valmistumisen jälkeen. Tänään kuitenkin havahduin tajuamaan että minä olen ihan oikeasti aikuinen. Mistä moinen havahtuminen sitten johtuu? Kun tulin töistä kotiin, odotti eteisen matolla pino postia, joukossa kirje pankistani. Avasin kirjeen ja ensimmöinen rivi kuului jotakuinkin näin: "Onnittelut valinnastasi, sinulle on myönnetty Visa."
Minulle myönnettiin siis elämäni ensimmäinen luottokortti, jonka hakemusta täyttäessäni olin aivan varma kielteisestä päätöksestä. Jostain kumman syystä kortin kuitenkin sain, vaikka en ole vakituisessa työsuhteessa enkä ole ollut nykyisessä työpaikassani edes vuotta. Jos onnistun vakuuttamaan pankin siitä, että olen vastuullinen, raha-asiansa järkevästi hoitava aikuinen, on kai sen pakko pitää muutenkin paikkansa?
Lisää aikuisuuspisteitä tuonee myös omistusasunnosta haaveileminen. Päätin, että jos vakituisen työpaikan syksyllä (tai myöhemmin) saan, otan selvää paljonko voisin saada asuntolainaa ja aloitan oman kodin etsinnän. Pidän nykyisestä asunnostani hurjasti, se tuskin on jäänyt kellekään epäselväksi, mutta ihan oma asunto... Koti, jonka voisin remontoida ja sisustaa täysin oman makuni mukaiseksi. Sijoitus, joka maksaisi itsensä ennen pitkää takaisin. Ikioma koti.
perjantai 28. toukokuuta 2010
Paha saa aina palkkansa?
Kävin tänään nostalgiakierroksella. Piipahdin nimittäin entisellä työpaikallani ja juttelin entisen työkaverin kanssa siitä, mitä kummallekin kuuluu. Ex-työkaverini kertoi, että heillä on nyt menossa yt-neuvottelut ja kaikki sijaiset, työelämävalmennettavat, harjoittelijat ja muut lyhytaikaiset työntekijät on pitänyt heittää pihalle. Ketään ei saa palkata ja todennäköisesti osa vakihenkilöstöstäkin saa kengän kuvan takapuoleensa. Vaikka tilanne on aika kamala, en voinut olla miettimättä että siitäs saitte.
Kyseistä puljua on pyöritetty ilmaisella tai puoli-ilmaisella orjatyövoimalla aika pitkään, eikä vakituinen henkilökunta jaksa yleensä edes kysyä uusien työntekijöiden nimiä, saati sitten esittäytyä itse. Toisaalta ymmärrän tämän, tilapäisen henkilökunnan vaihtuvuus on niin suurta, ettei kaikkien nimiä muistaisi kukaan. Samaan aikaan tilanne on kuitenkin sietämätön harjoittelijalle, työelämävalmennettavalle tai muulle vastaavalle. Suurin osa vakkareista vaikuttaa ylimielisiltä, kenenkään nimeä ei tiedä ja kahvihuoneessa olo tuntuu todella ulkopuoliselta. Myös esimerkiksi henkilökunnan virkistystilaisuudet ovat sanattomalla sopimuksella tarkoitettu vain vakituiselle henkilökunnalle. Samaan aikaan kun vakkarit huvittelevat, tilapäiset työntekijät pitävät paikan pystyssä. Tilapäiset työntekijät saavat kyseisessä työpaikassa aina tuntea olonsa mitättömiksi ja arvottomiksi ja vakituisen työpaikan saanti on tehty lähes mahdottomaksi. Edellisen kerran taloon on palkattu ulkopuolinen työntekijä kymmenen vuotta sitten! Onko ihme, jos työntekijät kyräilevät toisiaan ja työilmapiiri ei ole paras mahdollinen?
Nyt, kun vakituiset työntekijät joutuvat tekemään kaikki rutiinihommatkin itse, voin kuvitella millaisia jännitteitä talon sisällä on. Toivon todella, että kun yt-neuvottelut on käyty, pöly laskeutunut ja tilapäistä henkilökuntaa saa taas "palkata", osaisivat vakituiset arvostaa enemmän näitä työelämävalmennettavia ja muita harjoittelijoita! He ovat pitkään huolehtineet arkirutiinien pyörittämisestä, jotta muut ovat voineet keskittyä haastavampiin töihin, viis siitä, millainen koulutus työelämävalmennettavalla on. Ilman rutiineja mikään paikka ei kuitenkaan pyöri, sen ovat kaikki toivottavasti tuossa talossa huomanneet...
Itse harmittelin viime kesän jälkeen sitä, etten saanut mitään pysyvämpää työpaikkaa tuolta, mutta nyt olen siihen todella tyytyväinen! Nykyisessä työpaikassani minua ja osaamistani arvostetaan, saan tehdä asioita laidasta laitaan, enkä ole missään vaiheessa tuntenut olevani alempiarvoinen kuin muut, vaikka olen "vain" määräaikaisessa työsuhteessa. Uskon ja toivon, että työsuhteeni jatkuu tämänkin pätkän jälkeen. Ilmassa on ollut myös pientä väreilyä siihen suuntaan, että jopa vakinaistaminen saattaisi ennen pitkää olla edessä! Minulle? Että saisin vakituisen, täysin koulutustani vastaavan, mukavan työpaikan alle kolmikymppisenä? Vielä vuosi sitten ajatus olisi tuntunut täysin absurdilta, mutta näköjään omituisiakin asioita saattaa tapahtua.
Kyseistä puljua on pyöritetty ilmaisella tai puoli-ilmaisella orjatyövoimalla aika pitkään, eikä vakituinen henkilökunta jaksa yleensä edes kysyä uusien työntekijöiden nimiä, saati sitten esittäytyä itse. Toisaalta ymmärrän tämän, tilapäisen henkilökunnan vaihtuvuus on niin suurta, ettei kaikkien nimiä muistaisi kukaan. Samaan aikaan tilanne on kuitenkin sietämätön harjoittelijalle, työelämävalmennettavalle tai muulle vastaavalle. Suurin osa vakkareista vaikuttaa ylimielisiltä, kenenkään nimeä ei tiedä ja kahvihuoneessa olo tuntuu todella ulkopuoliselta. Myös esimerkiksi henkilökunnan virkistystilaisuudet ovat sanattomalla sopimuksella tarkoitettu vain vakituiselle henkilökunnalle. Samaan aikaan kun vakkarit huvittelevat, tilapäiset työntekijät pitävät paikan pystyssä. Tilapäiset työntekijät saavat kyseisessä työpaikassa aina tuntea olonsa mitättömiksi ja arvottomiksi ja vakituisen työpaikan saanti on tehty lähes mahdottomaksi. Edellisen kerran taloon on palkattu ulkopuolinen työntekijä kymmenen vuotta sitten! Onko ihme, jos työntekijät kyräilevät toisiaan ja työilmapiiri ei ole paras mahdollinen?
Nyt, kun vakituiset työntekijät joutuvat tekemään kaikki rutiinihommatkin itse, voin kuvitella millaisia jännitteitä talon sisällä on. Toivon todella, että kun yt-neuvottelut on käyty, pöly laskeutunut ja tilapäistä henkilökuntaa saa taas "palkata", osaisivat vakituiset arvostaa enemmän näitä työelämävalmennettavia ja muita harjoittelijoita! He ovat pitkään huolehtineet arkirutiinien pyörittämisestä, jotta muut ovat voineet keskittyä haastavampiin töihin, viis siitä, millainen koulutus työelämävalmennettavalla on. Ilman rutiineja mikään paikka ei kuitenkaan pyöri, sen ovat kaikki toivottavasti tuossa talossa huomanneet...
Itse harmittelin viime kesän jälkeen sitä, etten saanut mitään pysyvämpää työpaikkaa tuolta, mutta nyt olen siihen todella tyytyväinen! Nykyisessä työpaikassani minua ja osaamistani arvostetaan, saan tehdä asioita laidasta laitaan, enkä ole missään vaiheessa tuntenut olevani alempiarvoinen kuin muut, vaikka olen "vain" määräaikaisessa työsuhteessa. Uskon ja toivon, että työsuhteeni jatkuu tämänkin pätkän jälkeen. Ilmassa on ollut myös pientä väreilyä siihen suuntaan, että jopa vakinaistaminen saattaisi ennen pitkää olla edessä! Minulle? Että saisin vakituisen, täysin koulutustani vastaavan, mukavan työpaikan alle kolmikymppisenä? Vielä vuosi sitten ajatus olisi tuntunut täysin absurdilta, mutta näköjään omituisiakin asioita saattaa tapahtua.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Heilaton helluntaina
Jos vanha sanonta pitää paikkansa, vietän koko kesän sinkkuna. No, viime vuonna oli heila helluntaina, muttei koko kesänä, joten tänä vuonna voisi käydäkin päinvastoin. Juttelin jokin aika sitten hyvän ystäväni kanssa miehistä ylipäätään ja hän kysyi että mitä jos en koskaan löydäkään Sitä Oikeaa. Sanoin että no sitten en, minkäs sille voi? Olen edelleen samaa mieltä, periaatteessa. Pidän yksinolosta ja sen mukanaantuomasta vapaudesta ja voisin aivan hyvin kuvitella viettäväni sinkkuelämää pitkäänkin. Mutta. Aika ajoin iskee tarve olla lähellä, enkä tarkoita nyt vain seksiä, vaan enemmänkin henkistä läheisyyttä. Että olisi joku, jolle voisi kertoa ihan vaan päivän aikana tapahtuneista asioista, siitä että näki aamulla söpön oravan työmatkalla tai että nyt vituttaa, älä sano hetkeen mitään. Tai että voisi vaan mennä toisen kainaloon ja luottaa siihen, että saa silityksiä. Se, mitä siis eniten kaipaan, on arjen jakaminen toisen kanssa. On alkuhuumakin tavallaan ihanaa, mutta tutustumisvaihe on myös aika rasittavaa. Jos sen yli voisi hypätä siihen vaiheeseen, kun toisen tuntee jo läpikotaisin?
Sinkkuuteni tulee kuitenkin todennäköisesti jatkumaan vielä pitkään, koska huomasin unohtaneeni alkeellisimmatkin flirttailutaidot. Ajatuskin siitä, että pitäisi mennä juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle, on karmea. Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa sanotaan? Pelkkä katsekontaktin ottaminenkin on haastavaa, koska ajattelen vaistomaisesti ettei toinen osapuoli voi mitenkään olla kiinnostunut, ja todennäköisesti ihmettelee mitä tuijotan. Sitäpaitsi, missä niitä miehiä edes tapaisin? Nettitreffailu ei enää kiinnosta, baareissa käyn aika harvoin nykyään ja silloinkin lähinnä istuskelemassa kavereiden kanssa. Kaupassa? Terassilla? Kadulla sattumalta?
Sinkkuuteni tulee kuitenkin todennäköisesti jatkumaan vielä pitkään, koska huomasin unohtaneeni alkeellisimmatkin flirttailutaidot. Ajatuskin siitä, että pitäisi mennä juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle, on karmea. Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa sanotaan? Pelkkä katsekontaktin ottaminenkin on haastavaa, koska ajattelen vaistomaisesti ettei toinen osapuoli voi mitenkään olla kiinnostunut, ja todennäköisesti ihmettelee mitä tuijotan. Sitäpaitsi, missä niitä miehiä edes tapaisin? Nettitreffailu ei enää kiinnosta, baareissa käyn aika harvoin nykyään ja silloinkin lähinnä istuskelemassa kavereiden kanssa. Kaupassa? Terassilla? Kadulla sattumalta?
tiistai 18. toukokuuta 2010
Shoppailumania, part 2
Helsingistä on palattu, kliseisesti köyhänä mutta onnellisena. Pidän Helsingistä kovasti ja olen viimeisen vuoden aikana miettinyt ihan vakavasti muuttoa pääkaupunkiseudulle. Unelma olisi päästä asumaan aivan Helsingin keskustaan, mutta todellisuus pakottanee joustamaan tästä suunnitelmasta... Enkä tietenkään ilman työpaikkaa toiselta puolelta Suomea aio minnekään muuttaa, joten tulevaisuuden haavehan tuo on. Mutta olen entistä varmempi siitä, että ennemmin tai myöhemmin päätökseni toteutan. Kukaan ei (ainakaan tällä hetkellä) estä, enkä usko nykyiseen kotikaupunkiinikaan loppuelämäkseni jääväni. Ei minulla mikään kiire täältä pois ole, mutta jollen nyt vakituista unelmieni työpaikkaa saa tai tapaa miestä, joka vie jalat alta, en täällä eläkevuosiani tule viettämään.
Mutta asiaan. Helsinki oli ihana, mutta joku kummallinen shoppailukuume on selvästi ottanut vallan. Joku voisi ajatella, että yritän paikata jotakin vajetta ostelemalla, mutta en usko. Lähinnä kyse on siitä, että olen ollut vasta puolisen vuotta säännöllisessä palkkatyössä, tätä ennen elin lähinnä opintotuella ja -lainalla. Eivät tuloni edelleenkään ole suurensuuret, mutta joka senttiä ei tarvitse enää laskea ja tämän takia osteleminen on huomattavasti helpompaa kuin ennen. Kuten hyvä ystäväni totesi, jos rahani riittävät, en elä yli varojeni tai joudu ottamaan lainaa ostoksiani varten, mitä väliä? Totta, mutta silti joku ääni sisälläni sanoo, että nämäkin tavarat olisi voinut jättää ostamatta...
-Mekko. Ihana, ihana ja täydellinen kesämekko, joka näyttää akvarellimaalaukselta, mutta tämä löytyi juuri ennen Helsinkiin lähtöä, vaikka olin vannonut etten ennen matkaa mitään enää osta... Mutta tämä oli alennuksessa vain 15 euroa, alkuperäinen hinta taisi olla jossakin neljänkympin tietämillä.
-Kolme erilaista paitaa. Yksi tavallinen t-paita (miestenosastolta, mutta kuka sitä huomaa :D), yksi tuubitoppi ja yksi raidallinen lyhythihainen kauluspaitatyyppinen ratkaisu, jollainen kaapista löytyy jo entuudestaan, eri värisenä tosin...
-Kahdet caprit. Mustat, ja keskenään hyvin samantyyliset. Tarpeeseen tulivat, mutta pitikö ostaa kahdet? No piti. Ensimmäiset eivät olleet aivan täydelliset, mutta ostin ne, koska en uskonut löytäväni niitä täydellisiä. Löysin, enkä viitsinyt lähteä palauttamaan ensimmäisiä, käyttöä niillä on molemmilla.
-Hame. Vaatehuone on pullollaan hameita, mutta kyseinen yksilö oli niin ihanan kesäinen, pirteä ja raikas, etten vaan voinut jättää sitä kauppaan. Lisäksi sekin oli huikeassa alennuksessa (alkuperäinen hinta 49,90, alehinta 15 euroa) ja viimeinen kappale, joten pakkohan se oli ostaa.
-Koruja. Korvikset, puuhelmistä tehty rannekoru ja roikkuva, monista ketjuista koostuva kaulakoru. Yritän opetella asusteiden ja korujen käyttöä enemmän, eikä sitä oikeastaan voi tehdä ilman koruja :D
Ikea olikin sitten asia erikseen, siitä kuvalliset todisteet ovat ehkä tarpeen. Kaiken tämän raahasin kaverin auton takakontissa kotiin:
Mutta asiaan. Helsinki oli ihana, mutta joku kummallinen shoppailukuume on selvästi ottanut vallan. Joku voisi ajatella, että yritän paikata jotakin vajetta ostelemalla, mutta en usko. Lähinnä kyse on siitä, että olen ollut vasta puolisen vuotta säännöllisessä palkkatyössä, tätä ennen elin lähinnä opintotuella ja -lainalla. Eivät tuloni edelleenkään ole suurensuuret, mutta joka senttiä ei tarvitse enää laskea ja tämän takia osteleminen on huomattavasti helpompaa kuin ennen. Kuten hyvä ystäväni totesi, jos rahani riittävät, en elä yli varojeni tai joudu ottamaan lainaa ostoksiani varten, mitä väliä? Totta, mutta silti joku ääni sisälläni sanoo, että nämäkin tavarat olisi voinut jättää ostamatta...
-Mekko. Ihana, ihana ja täydellinen kesämekko, joka näyttää akvarellimaalaukselta, mutta tämä löytyi juuri ennen Helsinkiin lähtöä, vaikka olin vannonut etten ennen matkaa mitään enää osta... Mutta tämä oli alennuksessa vain 15 euroa, alkuperäinen hinta taisi olla jossakin neljänkympin tietämillä.
-Kolme erilaista paitaa. Yksi tavallinen t-paita (miestenosastolta, mutta kuka sitä huomaa :D), yksi tuubitoppi ja yksi raidallinen lyhythihainen kauluspaitatyyppinen ratkaisu, jollainen kaapista löytyy jo entuudestaan, eri värisenä tosin...
-Kahdet caprit. Mustat, ja keskenään hyvin samantyyliset. Tarpeeseen tulivat, mutta pitikö ostaa kahdet? No piti. Ensimmäiset eivät olleet aivan täydelliset, mutta ostin ne, koska en uskonut löytäväni niitä täydellisiä. Löysin, enkä viitsinyt lähteä palauttamaan ensimmäisiä, käyttöä niillä on molemmilla.
-Hame. Vaatehuone on pullollaan hameita, mutta kyseinen yksilö oli niin ihanan kesäinen, pirteä ja raikas, etten vaan voinut jättää sitä kauppaan. Lisäksi sekin oli huikeassa alennuksessa (alkuperäinen hinta 49,90, alehinta 15 euroa) ja viimeinen kappale, joten pakkohan se oli ostaa.
-Koruja. Korvikset, puuhelmistä tehty rannekoru ja roikkuva, monista ketjuista koostuva kaulakoru. Yritän opetella asusteiden ja korujen käyttöä enemmän, eikä sitä oikeastaan voi tehdä ilman koruja :D
Ikea olikin sitten asia erikseen, siitä kuvalliset todisteet ovat ehkä tarpeen. Kaiken tämän raahasin kaverin auton takakontissa kotiin:
lauantai 8. toukokuuta 2010
Sijaistoimintoja?
Vastapainoksi sille, että olin käytännössä kuusi viikkoa tekemättä mitään järkevää, olen koetellut ahkerasti pankkitilini rajoja. Koska olen aina ollut ihminen, joka haluaa toteuttaa päähänpistonsa justnytheti, on säännöllisessä palkkatyössä oleminen minulle jopa vaarallista. Huhti- ja toukokuun aikana olen siis shoppaillut, enkä todellakaan mitään pieniä ostoksia. Tai no, niitäkin, mutta pienistä puroista ja niin edelleen... Seuraava lista olkoon varoittavana esimerkkinä muille ja opetuksena itselle. Olen siis ostanut tämän kaiken reilun kuukauden sisällä.
-Kengät. No, kenkiähän tarvii aina ja kivat kesäkengät olivatkin ostoslistalla.
-Kasan ihonhoitojuttuja ja saippuoita Lushista. Tälle ei oikeastaan ole muuta selitystä kuin se, etten ollut koskaan aiemmin käynyt Lushissa paikan päällä ja tuolloin sattui olemaan "kaappaa kassi" -kampanja, jonka aikana yli 50 eurolla ostaneet saivat kaupan päälle yllätyskassin, jonka arvo oli yli 50 euroa. Lopputulos on arvattavissa.
-Hajuveden, tarkemmin sanottuna Cleanin Shower Freshin. Tämä oli Kicksissä tarjouksessa klubikortilla, enkä vaan voinut jättää sitä kauppaan, koska olen kyseistä tuoksua himoinnut yli vuoden. Mitä siitä, että kotona on ainakin kymmenen muuta tuoksua... (osa tosin näytteitä ja miniatyyreja)
-Ilosaarirockin lipun. Pakkohankinta, kahdeksas kerta peräkkäin, tänäkään vuonna ei voi jättää väliin.
-Uuden television. Vanha oli täysin toimiva, vaikkakin lähes 20 vuotta vanha. Lisäksi sain jonkun hulluuskohtauksen ja ostin sitten 42 tuumaisen taulutelkkarin. Yksiöön. Kaverini tiedusteli ystävällisesti että minkähän jatke tv mahtaa minulle olla...
-Tehosekoittimen. Tämän ostamista en kovin kauaa miettinyt, mutta käytännöllinenhän se on kuin mikä! Odotan jo kesää, että voin tehdä raikkaita smoothieita tuoreista marjoista ja hedelmistä, mmmm.
-Iittalan Kartio-juomalaseja, isompaa kokoa. Näihin ei ole oikeastaan mitään tekosyytä, halusin näitä ja ostin. Lasit ovat kivannäköisiä ja tukevia, näistä voi juoda esimerkiksi uudella tehosekoittimella tehtyjä smoothieita :D. Oikeasti kaappini pursuilevat erilaisia laseja, omistan varmasti lähes 30 erilaista juomalasia. Tarkoitus tosin on pikkuhiljaa päästä eroon vanhoista, parittomista laseista ja korvata osa uusilla.
-Rimakauhua ja rakkautta ensimmäinen tuotantokausi ja Paluu tulevaisuuteen -boksi :D. Ei selitystä, olivat vaan halpoja niin piti saada. Tässä saatoin kyllä joutua ojasta allikkoon, jos sarjasta on hyllyssä yksi tuotantokausi, on pakko hankkia loputkin...
-Meikkejä. Huulikiiltoja ja kulmakynä. No, kulmakynä oli tarpeellinen, huulikiillot eivät. Eikä kulmakynän nyt ihan välttämättä olisi tarvinut olla Lancome, Lumene olisi riittänyt.
-Käsityötarvikkeita. Nämä olivat tarpeellisia, ristipistotöille tarkoitettua kehystä en omistanut entuudestaan ja ostamani ristipistotyö menee äitienpäivälahjaksi (Late Lammas -kirjanmerkki :D)
-Alusvaatteita ja sukkia. No, näitä tarvii aina, varsinkin jos joka toisessa sukassa on jo reikä...
-Kirjoja, seitsemän kappaletta. Divareista tosin ja viisi näistä oli keräämieni sarjojen osia. Kahdelle muulle ei ole selitystä, tekosyy halpuudesta löytyy kyllä!
-Tigin shampoita ja hoitoaineita. Vanhat varastot on kulutettu loppuun, joten uusia piti saada tilalle. Jokin pieni ääni sisimmässäni yrittää kyllä vikistä, että pitikö sitä ostaa kolme shampoota ja kaksi hoitoainetta, kun vähempikin olisi riittänyt... Yritän vaimentaa sen sillä selityksellä, että tilasin ne Beautybaysta erittäin halvalla Suomen hintoihin nähden.
Eikä rahanmenolle näy loppua, ensi viikonloppuna on tiedossa Helsingin reissu tyttöporukassa ja se sisältää mm. käynnin Ikeassa, Linnanmäellä ja Heurekassa. Ostoslista Ikeaan on noin mailin mittainen, eikä muukaan huvittelu ilmaista ole. Lisäksi tiedossa on ulkomaanmatka marraskuussa (Punaisenmeren risteily!), sitä varten olisi hyvä laittaa rahaa säästöön... Uuh, vähemmästäkin tulee ostokrapula! Taidan lähteä lukemaan Ostolakossa-blogia ja yrittää ottaa oppia Virvestä.
-Kengät. No, kenkiähän tarvii aina ja kivat kesäkengät olivatkin ostoslistalla.
-Kasan ihonhoitojuttuja ja saippuoita Lushista. Tälle ei oikeastaan ole muuta selitystä kuin se, etten ollut koskaan aiemmin käynyt Lushissa paikan päällä ja tuolloin sattui olemaan "kaappaa kassi" -kampanja, jonka aikana yli 50 eurolla ostaneet saivat kaupan päälle yllätyskassin, jonka arvo oli yli 50 euroa. Lopputulos on arvattavissa.
-Hajuveden, tarkemmin sanottuna Cleanin Shower Freshin. Tämä oli Kicksissä tarjouksessa klubikortilla, enkä vaan voinut jättää sitä kauppaan, koska olen kyseistä tuoksua himoinnut yli vuoden. Mitä siitä, että kotona on ainakin kymmenen muuta tuoksua... (osa tosin näytteitä ja miniatyyreja)
-Ilosaarirockin lipun. Pakkohankinta, kahdeksas kerta peräkkäin, tänäkään vuonna ei voi jättää väliin.
-Uuden television. Vanha oli täysin toimiva, vaikkakin lähes 20 vuotta vanha. Lisäksi sain jonkun hulluuskohtauksen ja ostin sitten 42 tuumaisen taulutelkkarin. Yksiöön. Kaverini tiedusteli ystävällisesti että minkähän jatke tv mahtaa minulle olla...
-Tehosekoittimen. Tämän ostamista en kovin kauaa miettinyt, mutta käytännöllinenhän se on kuin mikä! Odotan jo kesää, että voin tehdä raikkaita smoothieita tuoreista marjoista ja hedelmistä, mmmm.
-Iittalan Kartio-juomalaseja, isompaa kokoa. Näihin ei ole oikeastaan mitään tekosyytä, halusin näitä ja ostin. Lasit ovat kivannäköisiä ja tukevia, näistä voi juoda esimerkiksi uudella tehosekoittimella tehtyjä smoothieita :D. Oikeasti kaappini pursuilevat erilaisia laseja, omistan varmasti lähes 30 erilaista juomalasia. Tarkoitus tosin on pikkuhiljaa päästä eroon vanhoista, parittomista laseista ja korvata osa uusilla.
-Rimakauhua ja rakkautta ensimmäinen tuotantokausi ja Paluu tulevaisuuteen -boksi :D. Ei selitystä, olivat vaan halpoja niin piti saada. Tässä saatoin kyllä joutua ojasta allikkoon, jos sarjasta on hyllyssä yksi tuotantokausi, on pakko hankkia loputkin...
-Meikkejä. Huulikiiltoja ja kulmakynä. No, kulmakynä oli tarpeellinen, huulikiillot eivät. Eikä kulmakynän nyt ihan välttämättä olisi tarvinut olla Lancome, Lumene olisi riittänyt.
-Käsityötarvikkeita. Nämä olivat tarpeellisia, ristipistotöille tarkoitettua kehystä en omistanut entuudestaan ja ostamani ristipistotyö menee äitienpäivälahjaksi (Late Lammas -kirjanmerkki :D)
-Alusvaatteita ja sukkia. No, näitä tarvii aina, varsinkin jos joka toisessa sukassa on jo reikä...
-Kirjoja, seitsemän kappaletta. Divareista tosin ja viisi näistä oli keräämieni sarjojen osia. Kahdelle muulle ei ole selitystä, tekosyy halpuudesta löytyy kyllä!
-Tigin shampoita ja hoitoaineita. Vanhat varastot on kulutettu loppuun, joten uusia piti saada tilalle. Jokin pieni ääni sisimmässäni yrittää kyllä vikistä, että pitikö sitä ostaa kolme shampoota ja kaksi hoitoainetta, kun vähempikin olisi riittänyt... Yritän vaimentaa sen sillä selityksellä, että tilasin ne Beautybaysta erittäin halvalla Suomen hintoihin nähden.
Eikä rahanmenolle näy loppua, ensi viikonloppuna on tiedossa Helsingin reissu tyttöporukassa ja se sisältää mm. käynnin Ikeassa, Linnanmäellä ja Heurekassa. Ostoslista Ikeaan on noin mailin mittainen, eikä muukaan huvittelu ilmaista ole. Lisäksi tiedossa on ulkomaanmatka marraskuussa (Punaisenmeren risteily!), sitä varten olisi hyvä laittaa rahaa säästöön... Uuh, vähemmästäkin tulee ostokrapula! Taidan lähteä lukemaan Ostolakossa-blogia ja yrittää ottaa oppia Virvestä.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Hengissä ollaan!
No niin, sairasloma on vietetty ja kädet ovat kipsittömät. En kyllä suosittele kellekään, enkä varsinkaan yksinasuville yksilöille. Jollen olisi ollut lähes koko huhtikuuta äidin hoivattavana, olisin jo ajat sitten hypännyt parvekkeelta. Tosin, ensimmäisessä kerroksessa asuvana olisin luultavasti murtanut vain jalkani ja päätynyt sairaalaan jokainen raaja murtuneena... Toisaalta oli ihanaa vain lorvia neljä viikkoa, maata sohvalla, nähdä kavereita ja katsella telkkaria. Toisaalta oli aivan kamalaa olla neljä viikkoa niin riippuvainen muista ihmisistä ja olla äidin seurassa pienessä kaksiossa koko ajan.
Vaikka meillä onkin äidin kanssa erittäin hyvät välit, olen muuttanut pois kotoa jo yli kahdeksan vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole viettänyt noin pitkää aikaa äidin seurassa. Kummasti sitä oppi arvostamaan savutonta asuntoa (äiti polttaa sisällä liesituulettimen alla. Liesituulettimesta huolimatta koko asunto haisee tupakalle vaatteita ja muita tekstiilejä myöten. Nykyään savuttomalle ihmiselle aika tuskaa...), tietokonetta (äiti ei moista kapistusta vieläkään omista) ja ihan vaan omia, vuosien mittaan muodostuneita tapoja ja omia tavaroita.
Kun palasin takaisin, huomasin suorastaan rakastavani omaa, pientä yksiötäni ja tunsin olevani siinä kodissa, johon oikeasti kuulun. Oma koti kullan kallis siis :)
Vaikka meillä onkin äidin kanssa erittäin hyvät välit, olen muuttanut pois kotoa jo yli kahdeksan vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole viettänyt noin pitkää aikaa äidin seurassa. Kummasti sitä oppi arvostamaan savutonta asuntoa (äiti polttaa sisällä liesituulettimen alla. Liesituulettimesta huolimatta koko asunto haisee tupakalle vaatteita ja muita tekstiilejä myöten. Nykyään savuttomalle ihmiselle aika tuskaa...), tietokonetta (äiti ei moista kapistusta vieläkään omista) ja ihan vaan omia, vuosien mittaan muodostuneita tapoja ja omia tavaroita.
Kun palasin takaisin, huomasin suorastaan rakastavani omaa, pientä yksiötäni ja tunsin olevani siinä kodissa, johon oikeasti kuulun. Oma koti kullan kallis siis :)
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Tauko
Tämä blogi jää nyt pakolliselle sairaslomalle. Lähdin aamulla normaalisti töihin, mutta muutaman sadan metrin päässä liukastuin ja kaatuessa otin molemmilla käsillä vastaan. Tulos? Molemmissa ranteissa murtuma ja seuraavat 5 viikkoa kuljen molemmat kädet kipsissä. Koska en pysty tekemään juuri mitään itse, lähden äidin hoivattavaksi seuraaviksi viikoiksi ja en blogia siellä varmaankaan päivitä. Enkä kyllä usko että miesrintamallakaan mitään mainittavan arvoista tapahtuu, kipsikätisenä tuskin mikään älytön flaksi kävisi... Vaikka toisaalta keskustelun avaus olisi kyllä hyvin helppoa!
Tässä vielä muutamia asioita, joita on hankala tehdä kädet särkevinä ja kipsattuina:
- farkunnappien avaaminen
- takin laittaminen hengariin
- ulko-oven avaaminen avaimella
- särkylääkepurkin kannen avaaminen
- kosketusnäytöllisen puhelimen käyttäminen
- käsilaukun kantaminen
- auton oven avaaminen
Innolla odotan jatkoa, koska kokemuksesta tiedän esimerkiksi suihkussa käynnin olevan kipsi kädessä hankalaa. Luvassa on ongelmia mm. seuraavissa asioissa:
- syöminen ja varsinkin veitsen käyttö
- suihkussa käynti ja hiusten pesu
- tavaroiden kantaminen
- pukeminen
- lähes kaikki toiminnot, joihin tarvitsee käsiä
Sairaslomalla en siis todellakaan aio tehdä juuri mitään, koska en yksinkertaisesti pysty. Tv:n katselu ja lukeminen tulevat olemaan seuraavien viikkojen viihdykkeitä.
Tässä vielä muutamia asioita, joita on hankala tehdä kädet särkevinä ja kipsattuina:
- farkunnappien avaaminen
- takin laittaminen hengariin
- ulko-oven avaaminen avaimella
- särkylääkepurkin kannen avaaminen
- kosketusnäytöllisen puhelimen käyttäminen
- käsilaukun kantaminen
- auton oven avaaminen
Innolla odotan jatkoa, koska kokemuksesta tiedän esimerkiksi suihkussa käynnin olevan kipsi kädessä hankalaa. Luvassa on ongelmia mm. seuraavissa asioissa:
- syöminen ja varsinkin veitsen käyttö
- suihkussa käynti ja hiusten pesu
- tavaroiden kantaminen
- pukeminen
- lähes kaikki toiminnot, joihin tarvitsee käsiä
Sairaslomalla en siis todellakaan aio tehdä juuri mitään, koska en yksinkertaisesti pysty. Tv:n katselu ja lukeminen tulevat olemaan seuraavien viikkojen viihdykkeitä.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Mistä on hyvät päivät tehty?
Heti aamulla herätessäni tunsin, että tästä päivästä tulee erityisen hyvä. Mitään erityistä ei ollut tiedossa, ihan normaali työpäivä vain. Silti, seuraavat pienet ja vähän isommatkin asiat ovat tänään saaneet hymyn huulille:
-Auringonpaiste ja kevään tuoksu ulkona
-Töissä sain kuulla, että työsopimustani hyvin todennäköisesti jatketaan jälleen ja esimies vihjaisi, että pidempikin pesti saattaisi olla luvassa
-Kiva miespuolinen asiakas, jolla oli aivan ihanat kuparinpunaiset, pitkät hiukset ja joka näyttää oikeastaan aika paljon Ylex:n Tom Nylundilta
-Faith no moren tuleminen ilosaarirokkiin. Tämä uutinen loksautti suun auki ja jollen olisi ollut keskellä toria, olisin luultavasti kiljunut riemusta
-Hyvä musiikki. Tänään ovat ilostuttaneet mm. Tuomon Ordinary, Paloma Faithin Upside Down, Finntrollin En mäktig här ja Zen cafén Tuulensuoja.
-Edessäni oleva kulhollinen jäätelöä
-Postissa tullut Maailman ihanimmat leivonnaiset -kirja, jonka olin täysin autuaasti unohtanut tulevan erään lehtitilauksen lahjana
-Oma elämä. Minulla on ihania ystäviä, kiva asunto ja työpaikka. Mitä sitä ihminen muuta oikeastaan tarvii edes?
-Auringonpaiste ja kevään tuoksu ulkona
-Töissä sain kuulla, että työsopimustani hyvin todennäköisesti jatketaan jälleen ja esimies vihjaisi, että pidempikin pesti saattaisi olla luvassa
-Kiva miespuolinen asiakas, jolla oli aivan ihanat kuparinpunaiset, pitkät hiukset ja joka näyttää oikeastaan aika paljon Ylex:n Tom Nylundilta
-Faith no moren tuleminen ilosaarirokkiin. Tämä uutinen loksautti suun auki ja jollen olisi ollut keskellä toria, olisin luultavasti kiljunut riemusta
-Hyvä musiikki. Tänään ovat ilostuttaneet mm. Tuomon Ordinary, Paloma Faithin Upside Down, Finntrollin En mäktig här ja Zen cafén Tuulensuoja.
-Edessäni oleva kulhollinen jäätelöä
-Postissa tullut Maailman ihanimmat leivonnaiset -kirja, jonka olin täysin autuaasti unohtanut tulevan erään lehtitilauksen lahjana
-Oma elämä. Minulla on ihania ystäviä, kiva asunto ja työpaikka. Mitä sitä ihminen muuta oikeastaan tarvii edes?
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Miesten logiikkaa
Ihmisen mieli on oikeastaan aika kummallinen. Kun vihdoin eilen sain A:lta vastauksen viikon hiljaisuuden jälkeen, ei tänään tunnu oikeastaan miltään. No, ehkä vähän huijatulta... Itse asiassa alan kääntää koko tilannetta päinvastaiseksi päässäni ja jo nyt on suhteellisen vaikea muistaa sitä ihastumisen tunnetta joka minulla A:n kanssa oli. Mietin myös tapaamisiamme ja A:n käytöstä, yrittäen sitä kautta saada jotain vinkkejä miten koko tilanne päättyi tähän. Ja niitä on!
Yksi esimerkki tästä on viimeinen tapaamisemme kaksi viikkoa sitten. Minulla oli tunne, että A yritti ottaa jo silloin etäisyyttä, ei vastannut silittelyihini, eikä halunnut seksiä. Tuli myös sellainen olo, ettei A halua olla niin lähellä minua. Jos A kerran ajatteli jo silloin noin, miksi ihmeessä sitten ehdotti vielä tapaamista viikonlopulle? Ja sitten siirsi tapaamista ja lopetti yhteydenpidon. Eikö olisi ollut helpompi sanoa jo silloin suoraan että ei tästä taida tulla mitään, ei muistella pahalla?
Lueskelin eilen illalla myös päiväkirjaani (manuaalista sellaista) ja huomasin, että jo aiemmin minulla oli A:n suhteen epävarma olo. A ei esimerkiksi laittanut kovinkaan usein oma-aloitteisesti tekstiviestejä, eikä yleensä aloittanut keskustelua messengerissä. Ja tietsti se deittiprofiilissa käynti ja sen muokkaaminen... Kuitenkin kaikki epäilykset katosivat aina A:n seurassa. A oli se, joka ehdotti seuraavaa tapaamista ja pyysi luokseen. A oli se, joka otti kainaloon ja suuteli, ja joka sanoi että olen kaikkea muuta kuin tylsää seuraa. A oli se, joka sanoi, ettei todellakaan haittaa että jään yöksi, päinvastoin. Ja sanovat vielä, että naiset lähettävät ristiriitaisia viestejä!
Yksi esimerkki tästä on viimeinen tapaamisemme kaksi viikkoa sitten. Minulla oli tunne, että A yritti ottaa jo silloin etäisyyttä, ei vastannut silittelyihini, eikä halunnut seksiä. Tuli myös sellainen olo, ettei A halua olla niin lähellä minua. Jos A kerran ajatteli jo silloin noin, miksi ihmeessä sitten ehdotti vielä tapaamista viikonlopulle? Ja sitten siirsi tapaamista ja lopetti yhteydenpidon. Eikö olisi ollut helpompi sanoa jo silloin suoraan että ei tästä taida tulla mitään, ei muistella pahalla?
Lueskelin eilen illalla myös päiväkirjaani (manuaalista sellaista) ja huomasin, että jo aiemmin minulla oli A:n suhteen epävarma olo. A ei esimerkiksi laittanut kovinkaan usein oma-aloitteisesti tekstiviestejä, eikä yleensä aloittanut keskustelua messengerissä. Ja tietsti se deittiprofiilissa käynti ja sen muokkaaminen... Kuitenkin kaikki epäilykset katosivat aina A:n seurassa. A oli se, joka ehdotti seuraavaa tapaamista ja pyysi luokseen. A oli se, joka otti kainaloon ja suuteli, ja joka sanoi että olen kaikkea muuta kuin tylsää seuraa. A oli se, joka sanoi, ettei todellakaan haittaa että jään yöksi, päinvastoin. Ja sanovat vielä, että naiset lähettävät ristiriitaisia viestejä!
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Se siitä sitten
Tänään A antoi vihdoin kuulua itsestään. Kun avasin mesen, oli siellä offline-tilan aikana tullut viesti, jonka pääsisältö kuului jotenkin näin: "Anteeksi etten ole vastannut, mutta on ollut kaikenlaista. Olen myös miettinyt tapaamistemme aikana että ei meillä ole oikeastaan hirveästi yhteistä, eikä sitä kuuluisaa kolahdustakaan ole tullut. Lisäksi tapasin sattumalta live-elämässä erään neidin, jonka kanssa aion varmaankin kulkea polkuni loppuun asti. Sori kaikesta."
Vituttaa. Ärsyttää. Suututtaa. Itkettää. Raivostuttaa. Olen eri mieltä siitä, etteikö meillä muka olisi mitään yhteistä. Oli paljonkin. Leffamaku, huumorintaju, musiikkimaku osittain, tietyt arvot, matkustelu, huvipuistoista pitäminen. Meillä oli kivaa yhdessä, enkä oikeasti huomannut mitään viitteitäkään siihen suuntaan, että ei olisi kolahtanut. A sanoi tykkäävänsä minusta ja monta kertaa sanoi eri tavoin, että viihtyy seurassani. Fyysistä himoa oli, puolin ja toisin. Olihan meissä myös paljon eroja, mutta niin pitää ollakin. Ei siitäkään mitään tule, jos molemmat ovat aivan samanlaisia.
Mutta jos ei kerran kolahtanut, niin minkäs sille voi. En minäkään halua olla suhteessa, joka on vain "ihan kiva". Been there, done that. Luulin jo hetken, että tässä saattaisi sitä jotain ollakin, mutta ei. Sitä paitsi, mikä tapa tuo nyt on laittaa välit poikki, mesen kautta? Olisin toivonut A:lta edes sen verran pokkaa että olisi sanonut asian silmätysten tai edes puhelimessa... Nyt taidan jättää nettideittailun kokonaan ainakin hetkeksi ja yrittää pitää silmät auki reaalimaailmassa.
Vituttaa. Ärsyttää. Suututtaa. Itkettää. Raivostuttaa. Olen eri mieltä siitä, etteikö meillä muka olisi mitään yhteistä. Oli paljonkin. Leffamaku, huumorintaju, musiikkimaku osittain, tietyt arvot, matkustelu, huvipuistoista pitäminen. Meillä oli kivaa yhdessä, enkä oikeasti huomannut mitään viitteitäkään siihen suuntaan, että ei olisi kolahtanut. A sanoi tykkäävänsä minusta ja monta kertaa sanoi eri tavoin, että viihtyy seurassani. Fyysistä himoa oli, puolin ja toisin. Olihan meissä myös paljon eroja, mutta niin pitää ollakin. Ei siitäkään mitään tule, jos molemmat ovat aivan samanlaisia.
Mutta jos ei kerran kolahtanut, niin minkäs sille voi. En minäkään halua olla suhteessa, joka on vain "ihan kiva". Been there, done that. Luulin jo hetken, että tässä saattaisi sitä jotain ollakin, mutta ei. Sitä paitsi, mikä tapa tuo nyt on laittaa välit poikki, mesen kautta? Olisin toivonut A:lta edes sen verran pokkaa että olisi sanonut asian silmätysten tai edes puhelimessa... Nyt taidan jättää nettideittailun kokonaan ainakin hetkeksi ja yrittää pitää silmät auki reaalimaailmassa.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Hiljaiseloa
En ole vieläkään kuullut A:sta yhtään mitään sunnuntain jälkeen. Maanantaina olin raivoissani, tiistaina hypin seinille, keskiviikkona olin alistunut kohtalooni ja tänään olen aivan sama -tuulella. Jälleen kerran Lintupuu puhui minulle järkeä ja valotti hiukan miesten ajatusten ihmeellistä maailmaa. On aivan hyvin mahdollista, että A on lähtenyt jonnekin, eikä ole katsonut tarpeelliseksi kertoa siitä minulle mitään. Miksi olisikaan, kun emme kuitenkaan vielä seurustele tai ole tilivelvollisia toisillemme tekemisistämme. Tätä teoriaa tukee myös se, että A ei ole ollut messengerissä koko viikolla (tai on poistanut minut listaltaan kokonaan), eikä ole myöskään käynyt deittiprofiilissaan koko viikolla.
Tähän väliin pieni ajatusleikki. Jos olisin mies ja joutuisin sunnuntaina perumaan tapaamisen (tai, jos ihan pilkuntarkkoja ollaan, siirtämään näkemistä. Näin A viestissään sanoi), ottaisin vastapuoleen todennäköisesti yhteyttä vasta kun tiedän koska olen jälleen tavattavissa. Jos A todella on lähtenyt yht'äkkiä jonnekin eikä välttämättä tiedä koska palaa, on ihan ymmärrettävää sopia näkemisestä vasta kun sellainen on taas mahdollista.
Tottakai myös täydellinen välien katkaisu on mahdollista, voi olla että A ei vaan tahdo enää tavata minua. Mutta uskon tuntevani A:n jo sen verran hyvin, että tällainen käytös vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä. En myöskään (ainakaan tietääkseni) antanut itsestäni sellaista kuvaa että en ymmärtäisi yksinkertaista lausetta "en halua jatkaa enää tapailua" ja muuttuisin siinä samassa housunlahkeessa roikkuvaksi hirviöksi, joka anelee toista yrittämään vielä. Enkä rehellisesti sanottuna keksi yhtä ainoaa hyvää syytä siihen, miksi A tekisi täydellisen katoamistempun vaivautumatta selittämään tekoaan ollenkaan.
Olemme viihtyneet hyvin yhdessä, A on sanonut tykkäävänsä minusta ja sanonut myös ettei tapailisi minua jollei uskoisi tästä jotain kehittyvän. Fyysinenkin puoli täytyy ottaa huomioon. Seksi on molempien mielestä välillämme erittäin hyvää, miksi ihmeessä katkaista välit jos hyvää seksiä on saatavilla (miesnäkökulmasta ajateltuna ainakin)? Ja JOS A osoittautuukin kusipääksi, joka tosiaan on päättänyt pyyhkiä minut elämästään kokonaan, se on sitten hänen ongelmansa. Eipähän tiedä mitä menetti.
Tähän väliin pieni ajatusleikki. Jos olisin mies ja joutuisin sunnuntaina perumaan tapaamisen (tai, jos ihan pilkuntarkkoja ollaan, siirtämään näkemistä. Näin A viestissään sanoi), ottaisin vastapuoleen todennäköisesti yhteyttä vasta kun tiedän koska olen jälleen tavattavissa. Jos A todella on lähtenyt yht'äkkiä jonnekin eikä välttämättä tiedä koska palaa, on ihan ymmärrettävää sopia näkemisestä vasta kun sellainen on taas mahdollista.
Tottakai myös täydellinen välien katkaisu on mahdollista, voi olla että A ei vaan tahdo enää tavata minua. Mutta uskon tuntevani A:n jo sen verran hyvin, että tällainen käytös vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä. En myöskään (ainakaan tietääkseni) antanut itsestäni sellaista kuvaa että en ymmärtäisi yksinkertaista lausetta "en halua jatkaa enää tapailua" ja muuttuisin siinä samassa housunlahkeessa roikkuvaksi hirviöksi, joka anelee toista yrittämään vielä. Enkä rehellisesti sanottuna keksi yhtä ainoaa hyvää syytä siihen, miksi A tekisi täydellisen katoamistempun vaivautumatta selittämään tekoaan ollenkaan.
Olemme viihtyneet hyvin yhdessä, A on sanonut tykkäävänsä minusta ja sanonut myös ettei tapailisi minua jollei uskoisi tästä jotain kehittyvän. Fyysinenkin puoli täytyy ottaa huomioon. Seksi on molempien mielestä välillämme erittäin hyvää, miksi ihmeessä katkaista välit jos hyvää seksiä on saatavilla (miesnäkökulmasta ajateltuna ainakin)? Ja JOS A osoittautuukin kusipääksi, joka tosiaan on päättänyt pyyhkiä minut elämästään kokonaan, se on sitten hänen ongelmansa. Eipähän tiedä mitä menetti.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Masentunut
Juuri tällä hetkellä olen aivan varma siitä, että ei tästä tule yhtään mitään. Meidän piti A:n kanssa tavata tänään, mutta A perui. Syy? Pitää ehtiä lenkille ja salille ja koulutehtäväkin pitäisi tehdä. Sinänsä aivan järkeviä syitä, mutta jostain syystä tuntuu siltä, että A vetäytyy pikku hiljaa koko jutusta. Kysyin että koska sitten nähtäisiin, mutta mitään vastausta ei ole tullut...
En osaa luottaa itseeni, enkä toisaalta myöskään A:han. Koska olemme tunteneet vasta kuukauden, en oikeastaan tunne A:ta vielä kovinkaan hyvin. Tällaisina hetkinä kuin nyt, olen varma siitä, että kaikki on ollut vain valhetta ja A vedättää minua täysillä. Niin paljon olen kuullut tarinoita netissä tavattujen miesten epärehellisyydestä, että en osaa olla epäilemättä. Jokin järjen ääni yrittää sanoa, että mitä ihmeen syytä A:lla olisi näin tehdä, mutta keksin koko ajan syitä tukahduttaakseni äänen sisälläni.
Kaikkea tätä tasapainottaakseni huomaan taas kontrolloivani syömistäni. Aivan samoin kuin viime kesänä eron ollessa pahimmassa vaiheessa. Koska en voi itse hallita tunteitani tai suuntaa johon ollaan menossa, yritän pitää langat käsissäni syömisen kautta. Toisin sanoen tunnen hallitsevani edes jotain osaa itsessäni kun pystyn olemaan syömättä. Samalla paino saattaa pudota muutamalla kilolla ja tunnen oloni taas paremmaksi. Ehkä.
En osaa luottaa itseeni, enkä toisaalta myöskään A:han. Koska olemme tunteneet vasta kuukauden, en oikeastaan tunne A:ta vielä kovinkaan hyvin. Tällaisina hetkinä kuin nyt, olen varma siitä, että kaikki on ollut vain valhetta ja A vedättää minua täysillä. Niin paljon olen kuullut tarinoita netissä tavattujen miesten epärehellisyydestä, että en osaa olla epäilemättä. Jokin järjen ääni yrittää sanoa, että mitä ihmeen syytä A:lla olisi näin tehdä, mutta keksin koko ajan syitä tukahduttaakseni äänen sisälläni.
Kaikkea tätä tasapainottaakseni huomaan taas kontrolloivani syömistäni. Aivan samoin kuin viime kesänä eron ollessa pahimmassa vaiheessa. Koska en voi itse hallita tunteitani tai suuntaa johon ollaan menossa, yritän pitää langat käsissäni syömisen kautta. Toisin sanoen tunnen hallitsevani edes jotain osaa itsessäni kun pystyn olemaan syömättä. Samalla paino saattaa pudota muutamalla kilolla ja tunnen oloni taas paremmaksi. Ehkä.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Tapailemisen vaikeudesta
Poistin oman deittiprofiilini netistä. En todellakaan halua tapailla muita kuin A:ta ja toivon, että A ajattelee samoin. Minua ei kiinnosta saada treffikutsuja yli 40-vuotiailta miehiltä, joilla ei ole mielessä muuta kuin seksi. En halua saada kymmenille naisille samanaikaisesti lähetettyjä massaposteja. En halua enää etsiä ketään tai tulla löydetyksi, haluan keskittyä tasan yhden ihmisen tapailuun. A:n profiili on netissä edelleen, mutta aion ottaa asian puheeksi kun viikonloppuna näemme.
Olemme tapailleet nyt suunnilleen kuukauden, enkä usko että A tapailee lisäkseni muita. EIkö sen profiilin sitten voi jo poistaa? Jos tästä ei mitään kuitenkaan tule, voihan ilmoituksen laittaa sitten takaisin! Jos A on syystä tai toisesta vastahakoinen poistamaan omaa profiiliaan, se kertookin ihmisestä sitten kaiken tarpeellisen... Ei mielestäni ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että kuukauden tapailun jälkeen ei enää tapailla muita, varsinkin kun suhde on jo intiimillä tasolla. Samalla myös selviää se, missä tässä A:n mielestä oikeastaan mennään. En halua ahdistaa toista seinää vasten ja vaatia että nytkylläruvetaanseurustelemaan, vaan tietää sen, olemmeko suunnilleen samalla aaltopituudella. Minun mielestäni tämä on keskivakavaa tapailua, jolla on hyvät edellytykset muuttua myöhemmin seurusteluksi. Mutta jos A ajatteleekin että tässä nyt vain kevyesti deittaillaan ja etsitään samalla myös muita mahdollisia treffikumppaneita, ei me todellakaan olla samalla viivalla asian suhteen.
En edelleenkään halua karkottaa A:ta luotani yli-innokkuudella ja ymmärrän sen, että edetään hitaasti. En myöskään aio suoraan kysyä että missämenytmennään tai sanoa että meidänpitäisinytvähänpuhua. Ajattelin vain ilmoittaa että "otinpa muuten oman profiilini pois, enkä halua tapailla muita. Entä sinä?".
Olemme tapailleet nyt suunnilleen kuukauden, enkä usko että A tapailee lisäkseni muita. EIkö sen profiilin sitten voi jo poistaa? Jos tästä ei mitään kuitenkaan tule, voihan ilmoituksen laittaa sitten takaisin! Jos A on syystä tai toisesta vastahakoinen poistamaan omaa profiiliaan, se kertookin ihmisestä sitten kaiken tarpeellisen... Ei mielestäni ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että kuukauden tapailun jälkeen ei enää tapailla muita, varsinkin kun suhde on jo intiimillä tasolla. Samalla myös selviää se, missä tässä A:n mielestä oikeastaan mennään. En halua ahdistaa toista seinää vasten ja vaatia että nytkylläruvetaanseurustelemaan, vaan tietää sen, olemmeko suunnilleen samalla aaltopituudella. Minun mielestäni tämä on keskivakavaa tapailua, jolla on hyvät edellytykset muuttua myöhemmin seurusteluksi. Mutta jos A ajatteleekin että tässä nyt vain kevyesti deittaillaan ja etsitään samalla myös muita mahdollisia treffikumppaneita, ei me todellakaan olla samalla viivalla asian suhteen.
En edelleenkään halua karkottaa A:ta luotani yli-innokkuudella ja ymmärrän sen, että edetään hitaasti. En myöskään aio suoraan kysyä että missämenytmennään tai sanoa että meidänpitäisinytvähänpuhua. Ajattelin vain ilmoittaa että "otinpa muuten oman profiilini pois, enkä halua tapailla muita. Entä sinä?".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
